London Philharmonic Orchestran ja Vladimir Jurowskin vierailu tarjosi nautittavan konserttielämyksen ja muistutuksen siitä, millainen orkesterin sointi ja muusikoiden heittäytyminen esitykseen voi parhaimmillaan olla. Konsertti alkoi Anton Webernin (1883–1945) vuonna 1908 säveltämällä Passacaglialla, joka sai kunnian olla Webernin tuotannossa opus 1 – aikaisempia teoksiaan Webern ei katsonut vielä opusnumeron arvoisiksi. Passacaglia on värikylläinen myöhäisromanttinen, paikoin jo ekspressiivinenkin kymmenenminuuttinen kokonaisuus, jossa ihailin muun muassa LPO:n kimmeltävää jousisointia ja Jurowskin suvereenia hallintaa suuren orkesterin edessä. Erityisen vaikuttava Passacagliassa oli sen lopetus: musiikki alkaa vähitellen hiipumaan, kunnes jäljellä on enää hiljaista, suhisevaa ääntä ennen lopullista pysähtymistä.
Ludwig van Beethovenin (1770–1827) D-duuri-viulukonserton (op. 61) solistiksi oli saatu saksalainen Christian Tetzlaff, joka on yksi viulumaailman kestotähdistä. Ensimmäinen osa (Allegro ma non troppo) meni sinänsä hallitusti, mutta tunnelma vapautui mielestäni vasta upeassa kadenssissa, jonka Tetzlaff on sovittanut viululle Beethovenin laatimasta konserton pianoversiosta. Patarumpali Simon Carringtonin ja Tetzlaffin yhteistyö kadenssissa oli kerrassaan hienoa ja kamarimusiikillista. Toinen osa (Larghetto) ja tästä suoraan jatkava kolmas osa (Rondo: Allegro) tarjosivatkin sitten jo täysipainoista, karakterisoitua ja hyvin balansoitua reaktioherkkää musisointia. Tetzlaffilla on kyky saada soolo-osuudet sulautumaan muihin tapahtumiin ilman, että soitto kuitenkaan olisi taka-alalla, mikä on jo sinällään saavutus konsertossa. Väliajalla järjestetyssä haastattelussa Tetzlaff totesikin, että ”todellinen vapaus tulee siinä, miten muotoilen melodian”. Tetzlaffin mukaan kauneus ja hyvyys kontrastoivat konsertossa pahimman kanssa, ja tämä ajatus tulikin mielestäni hienosti hienosti esille varsinkin toisessa ja kolmannessa osassa. Ylimääräisenä saatiin kulla vielä koskettava tulkinta J.S. Bachin (1685–1750) Andante-osasta a-molli-soolosonaatista.
Konsertin toinen puolisko oli omistettu Sergei Prokofjevin (1891–1953) musiikille. Lyhyt Andante (op. 29a) vuodelta 1934 oli itselleni uusi tuttavuus: se on säveltäjän orkesterisovitus omasta, vuonna 1917 valmistuneesta neljännen pianosonaatin hitaasta osasta. Sonaatin materiaali on itse asiassa peräisin jo vuonna 1908 sävelletystä e-molli-sinfoniasta, jonka Prokofjev kuitenkin hylkäsi omien sanojensa mukaan ”surkean” orkestrointinsa takia. Vuoden 1934 versiossa ei orkestroinnin kömpelyydestä ole tietoakaan, ja teos alkaa kutkuttavalla bassoklarinettisoololla yhdistettynä muihin tummiin orkesterisävyihin. Pulppuava materiaali muuttuu keskellä lyyrisemmäksi, ja lopussa aiheet kietoutuvat yhteen.
Varsinainen LPO:n ja Jurowskin voimannäyttö oli kuitenkin dramaattinen Prokofjevin Sinfonia nro 3 c-molli (op. 44), joka oli nappivalinta päätöskappaleeksi. Ihailin erityisesti sitä, miten Jurowski ja LPO onnistuivat tuomaan esille nopeita, polyfonisia linjoja samaan aikaan kun hitaampi vaskivoittoinen melodia eteni vääjämättömästi ja säälimättömästi kohti määränpäätään. Tällaiset hetket ovat niitä, joissa aika tuntuu pysähtyvän ja kuulija ei voi kuin seurata henkeään pidätellen esiintyjien tarjoamaa elämystä. Myös puu- ja vaskipuhaltajat olivat mitä parhaimmassa vedossa.