Alttoviulisti Lilli Maijalan ensikonsertti Sibelius-Akatemiassa antoi kuvan monipuolisesta nuoresta huippuammattilaisesta, jolta löytyy niin solistista kuin kamarimusiikillista suvereeniutta. Konsertin ensimmäinen puolisko koostui alttoviululle ja harmonikalle muokatuista duoista, jossa Niko Kumpuvaara tarjosi Maijalalle tasavahvan vastuksen. Ensimmäiseksi kuultiin J. S. Bachin (1685–1750) Sonaatti D-duuri BWV 1028 (alun perin viola da gamballe ja cembalolle), jossa huomio kiinnittyi erityisesti luontevaan barokkifraseeraukseen ja sopivilta kuulostaviin tempoihin. Soitto oli elävää menemättä liikaa sellaisiin yksityiskohtiin, jotka olisivat rikkoneet peruspulssia.
Nykyisellä Etelä-Korean alueella syntyneen Isang Yunin (1917–1995) Duo vuodelta 1976 (alun perin alttoviululle ja pianolle) jakaantui neljään jaksoon, joissa käytiin läpi erilaisia tunnelmia alkaen rauhallisemmista pitkistä diskanttivoittoisista äänistä ja soinneista päätyen virtuoosiseen rymistelyyn, joka rauhoittui jälleen loppua kohti. Alttoviulu ja harmonikka toimivat mielestäni parhaiten juuri tässä teoksessa, eikä Maijalan viulun kielen katkeaminen kesken soiton häirinnyt duon sisäistynyttä ja rohkeaa tulkintaa.
Alttoviulu–harmonikka-duon viimeisenä kappaleena oli Igor Stravinskyn (1882–1971) Suite Italienne, joka oli tässä konsertissa oikeastaan sovituksen sovituksen sovituksen sovitus(!): Stravinsky sävelsi balettinsa Pulcinella (1919–20) Giovanni Battista Pergolesin (1710–1736) teosten (tai Pergolesin sävellyksiksi luulemiensa teosten) pohjalta. Baletista hän muokkasi useita eri sarjoja konserttikäyttöön, joista yksi on sovitus viululle ja pianolle. Alttoviulisti Robert Bridges on puolestaan muokannut tämän sovituksen pianolle ja alttoviululle, josta tämän illan duo oli mukauttanut sarjaa kokoonpanolleen sopivammaksi.
Esityksessä oli paljon hyvää Maijalan rouhevasointisen mutta ketterän sekä Kumpuvaaran konstailemattoman ja sopivasti pelimannityylisen soiton takia. Valitettavasti harmonikasta ei mielestäni kuulunut riittävästi tärkeitä bassolinjoja, mikä ei ollut soittajan vaan soittimen syy. Pianolla esitettynä linjat olisivat erottuneet selkeämmin, vaikka toki esitys diskanttivoittoisenakin oli mukaansatempaavaa ja hauskaa kuunneltavaa.
Väliajan jälkeen kokoonpano muuttui trioksi, jossa Maijalan partnereina olivat pianisti Anna Kuvaja ja sellisti Johannes Rostamo. Kaija Saariahon (s. 1952) Je sens un deuxième coeur (2003) on liian harvoin Suomessa kuultu täysipainoinen kamarimusiikkiteos harvinaiselle kokoonpanolle. Viisiosaisen teoksen inspiraation lähteenä ovat olleet samaan aikaan valmisteilla olevan Adriana Mater -oopperan hahmot, vaikka Saariaho kertookin käyttäneensä materiaalia lopulta abstraktisti. Maijala, Kuvaja ja Rostamo olivat parhaimmillaan erityisesti teoksen nopeissa osissa (2. Ouvre-moi, vite ja 4. Il faut que j’entre), jotka ovat Saariahon mukaan ”tutkielmia soittimellisesta energiasta”. On aina vaikuttavaa, kun muusikot soittavat yhtä aikaa äkkiarvaamattomia rytmejä. Ihailin myös tapaa, jolla trion jäsenet muotoilivat fraaseja – poissa oli ”nyt toteutetaan nuottikuvaa mahdollisimman oikein ja unohdetaan tulkinta” -tyyppinen ote, jota liian usein kuulee nykymusiikkia esitettäessä.
Konsertin päätösnumerona oli Johannes Brahmsin (1833–1897) Klarinettitrio a-molli op.114, josta säveltäjällä oli myös vaihtoehtoinen versio alttoviululle, sellolle ja pianolle. Suurin muutos tälle kokoonpanolle ei ollut niinkään klarinetin korvaaminen alttoviululla, vaan soittimien roolien keskinäinen muuttuminen: sello jää jonkin verran jalkoihin kun se ei enää ole ainoana jousisoittimena. Melodian siirtyessä korkeammasta soittimesta matalammalle (jota tapahtuu verraten usein ko. triossa) ei sellon sisääntulo tuo yhtä paljon lisäpainoa kuin klarinetin ja sellon yhdistelmässä. Tästä huolimatta trio oli nautittava, musikaalinen kokonaisuus, josta mieleen jäi Andante grazioso –osan vaivaton, tanssillinen liihottelu. Yleisö palkitsi Maijalan onnistuneen ensikonsertin raikuvin aplodein.