Ignaz Moscheles
Complete Concert Studies
Piers Lane, piano
Hyperion Records 2003/2011
Perusohjelmiston käydessä hiljalleen loppuunkalutuksi, ovat useat pianistit alkaneet tehdä löytöretkiä romantiikan ajan pianisti-säveltäjien aarrekätköihin. Marc-André Hamelin on tuonut Alkanin (1813–1888), Stephen Hough Hummelin (1778–1838) ja nyt Piers Lane saattaa Ignaz Moschelesin (1794–1870) tuotantoa suuremman yleisön nautinnoksi. Niin vain on historia ollut ankara, sillä kaikki edellä mainitut olivat aikansa ehdotonta kärkikaartia pianisteina ja säveltäjinäkin arvostettuja herroja. Romantiikan aarreaitta onkin täynnä unholan verhon taakse jääneitä aikansa merkkihenkilöitä, jotka ovat jääneet supistuneen musiikkiohjelmiston ulkopuolelle usein pelkästään kuriositeetin leima otsassaan.
Aikalaiset ovat kuvanneet Ignaz Moschelesta konservatiiviseksi ja vanhan koulukunnan edustajaksi (siinä, missä Liszt ja Chopin edustavat uutta), mutta hänen Karakteristiset etydinsä op.95 (1836–38) kertovat vallan muuta. Ne kertovat tyylien hallinnasta, muuntautumiskyvystä, kekseliäästä melodiikasta ja ennen kaikkea poikkeuksellisen monipuolisesta klaviatuurin käytöstä. Nämä kaksitoista pientä teosta eivät totisesti ole oppilaskäyttöön, vaan ne vaativat mitä suurinta virtuoosista osaamista, kuten Moscheles kirjoittaa ystävälleen, nuorelle Mendelssohnille. Eivät ne silti ole aivan yhtä hurjapäisiä kuin Lisztin vastaavat, tai ihan niin briljantteja kuin Chopinilla, mutta ne vaativat esittäjältään sekä nopeutta, kestävyyttä että taiteellista heittäytymistä.
Hieno etydisarja tekee matkan tunne- ja tunnelmakirjon syövereissä aina Vihasta, Hellyyden kautta Pelkoon. Matkan aikana pysähdytään muun muassa Karnevaaleissa ja ihastelemassa Kuutamoa meren rannalla. Piers Lane ottaa niskalenkin teoksista vakuuttavasti ja pyörittelee kuvioita milloin diabolisella raivolla, milloin hentoisella lyyrisyydellä tai isännän ottein painavalla martellatolla. Lanen suvereeni pianon hallinta ei jätä toivomisen varaa. Ensimmäinen, kromaattisia ryöpsähdyksiä viljelevä Vihakaan ei jää kiukunpuuskaksi, vaan pikemminkin karjuvaksi raivoksi epätoivon partaalla. Bakkanaalin kolmisointufanfaarit ovat sankarillisia ja ilmeikkäitä, jopa leikkisiä. Kaiken huippuna on sarjan päättävä Pelko, jonka Lane kohtaa uhmakkaasti ja siirtää eteenpäin kuulijalle hiuksia nostattavana pauhantana. Moscheles ei tyydy vain prässäämään sormia eikä Lane vain toistamaan mekaanisesti, vaan painopiste on vahvasti hyvän musiikin ja maukkaan musisoinnin puolella.
Op. 98:n etydipari harjoittaa melodian ja säestyksen samanaikaista soittamista oikealla kädellä. Ensimmäinen, L’Enjoyment on laulavan leikkisä salonkikappale Schumannin hengessä käsien vuorottelevine kommentteineen ja synkopoituine väliäänineen. Toinen, L’Ambition, on hieman virtuoosisempi, mutta idea kirkkaasta melodialinjasta on säilynyt, nyt säestys on murrettuja sointuja. Naiiveja duuri-molli-muunnoksia lukuun ottamatta se on mainio kappale, ainakin harjoitusmielessä. Op. 98:n teokset ovatkin Moschelesin ensisijaisesti opetuskäyttöön keräämästä nuottikokoelmasta, jonka säveltämiseen osallistuivat niin Henselt, Thalberg kuin Chopin, jonka panos tunnetaan nykyisin Trois nouvelles études -kokoelmana.
Op. 105 lähentelee jo lisztmaisia mittasuhteita, ja jopa Piers Lanen kaltainen taitaja taaplaa paikoin F-duuri-etydin repetitioissa, eivätkä d-mollin demoniset kaksoisotteetkaan kulje aivan allegro feroce –merkinnän ennakoimalla raivolla. Etenkin d-molli-etydin kehittely ja suuret sointimassat olivat varmasti Lisztin mieleen, jonka muuten kerrotaan esittäneen kummankin etydin prima vista. Vielä hankalammaksi vain menee, kun op. 111 neljän sarja alkaa kahdella veikeällä variaatioetydillä, joiden jokainen muunnos ottaa uuden teknisen epäkohdan korjattavakseen, kun taas kolmas, lemmenduettona alkava sokerikakku kohoaa huvittavan kliseiseen sankarikuvaan. Neljäs lähentelee hurjimpia romanttisia etydejä kaksoisotejuoksutuksillaan, jotka Piers Lane napsii tarkasti ja ihailtavan soljuvasti.
Levyn päättävä Suuri konserttietydi op.126 on vanhan, jo konserttilavoilta vetäytyneen Moschelesin elämänmyönteinen herkkupala vailla sen suurempia harmonisia tai melodisia kunnianhimoja.
Vaikka teokset ovat kauttaaltaan melko kekseliäitä ja nautittavia, on hankala välttyä vertaamasta sävellysten henkeä ja tyyliä johonkin tunnetumpaan aikalaiseen. Tuossa kuuluu Schumann, tämähän on kuin Alkania ja tähän on sekoittunut vähän Chopinia. Oma, tunnistettava ja persoonallinen ääni lienee säveltäjän ja taiteilijan tärkein ominaisuus säilyäkseen historian kovassa kilpailussa kaanonin korokkeella, minne Ignaz Moscheles ei ihan vielä ole noussut.