Alfred Brendel, A Birthday Tribute
Decca 2011
Brahms: Pianokonsertto n:ro 1 op.15 d-molli
Mozart: Pianokonsertto n:ro 25 C-duuri, K503
Beethoven: Pianosonaatti n:ro 31 As-duuri op.110
Schubert: Impromptu f-molli, D935 n:ro 1
Bayerin radion sinfoniaorkesteri, Sir Colin Davis
SWR sinfoniaorkesteri Baden-Baden ja Freiburg, Hans Zender
Alfred Brendelin pitkä ja mainetta niittänyt ura pianistina päättyi loppuvuonna 2008 Wienissä. Noin 60-vuotisen uransa aikana Brendel ehti konsertoida mm. Carnegie Hallissa yli 80 kertaa, levyttää Beethovenin sonaatit ja konsertot pariinkin otteeseen ja luoda eräänlaisen standardin wieniläisklassikoiden tulkinnoista. Erityisesti Schubertin parissa Brendelin kekseliäisyys ja muodon hallinta ovat aina olleet vertaansa vailla.
Vaikka hän onkin yksi kaikkien aikojen ahkerimmista levyttäjistä, on jotain jäänyt sanomatta. Uusimmalle albumille onkin kerätty soittajan omia, julkaisemattomia suosikkiäänityksiä konserteista uran varrelta. Levyllä kuultaville teoksille hän kokee vasta nyt tarjoavansa arvoisensa kohtelun niin äänityksen kuin tulkinnankin osalta.
Kahdesta CD-levystä ensimmäisen vie kokonaisuudessaan Johannes Brahmsin pianokonsertto d-molli, jota on pidetty virtuoosien temmellyskenttänä hurjien solististen vaatimusten ja tekstin raskauden vuoksi. Brendelin käsissä nämä vaatimukset muuttuvat jopa aristokraattisen ylväiksi ominaisuuksiksi. Ryminä voi siis olla tyylikästäkin.
Ensiosan kohtalokas tunnelma hyökkää hitaalla tempolla kuulijan sisuksiin tuntuvasti luoden jyrkkien kontrastien leikin pakahtuvuuteen saakka. Solisti on luontevana osana tässä ukkosrintamassa ja vain ajoittain uhmaa irtiotoillaan yhteenkuuluvuutta. Brendel ei tee itsestään numeroa, vaan hän nojaa pianisminsa perushyveisiin: kirkkauteen ja eleettömän tarkkaan musisointiin vailla itsetarkoituksellisia kummallisuuksia. Sir Colin Davis ja bayerilaiset tekevät tarkkaa työtä luoden suureellista ja laveaa Brahmsia.
Hitaan osan kaihoista tunnelmaa on selitetty sekä Robert Schumannin kuolemalla että Clara Schumannille osoitetulla, peitellyllä ihailulla. Niin tai näin, ollaan Chopinin konserttojen romanza-osien tunnelmissa. Piano ja orkesteri käyvät syvällistä keskusteluaan pitkin vuorosanoin, päälle ei puhuta ja lopuksi saavutetaan yhteisymmärrys, joka purskahtaakin ryöppyilevään finaalirondoon. Brendel hallitsee solistiset osuudet varmuudella ja löytää juoksutuksiin jopa epätyypillistä raivokkuuta sortumatta kuitenkaan ylimääräiseen turhamaisuuteen.
Mozartin pianokonsertot ovat näennäisestä kepeydestään ja yksinkertaisuudestaan huolimatta ? tai ehkä juuri siksi ? erittäin haasteellisia ja pienetkin puutteet paljastavia. Mozartin kuulas tekstuuri janoaa harkittua fraseerausta, kosketuksen briljanssia ja tarkkaa rytmistä herkkyyttä. Myöskään orkesteri ei voi piiloutua tulkinnan taakse, vaan kaiken on oltava kohdillaan.
C-duuri-konserton K503 ensiosa on alkutahdeistaan lähtien keksimisen riemua niin harmonioiden kuin rytmienkin osalta: äkkijyrkkä mollimuunnos ja ”kolkutusmotiivin” yllättävä esiinmarssi lupaavat ahaa-elämyksellisen kokemuksen, joka saa viimeisen silauksen Hans Zenderin ja Brendelin yhteistyössä kehittelemistään oivalluksista. Brendel käsittelee pianoaan kepeästi ja sormityö on ilmavan pomppivaa.
Toisessa osassa solistin laulavat ja pitkät melodiat ovat pääosassa orkesterin myötäillessä taustalla. Orkesterin paikoin epävarmoista sisääntuloista huolimatta osan virtaavuus säilyy ehjänä tunnelmanakuvana. Finaalin leikkisä riemu rakentuu jälleen orkesterin ja solistin vastakkaisille teemoille ja mollin yllättäville kurkkauksille kudoksen keskeltä. Brendel ei tee suuria dynaamisia nousuja tai laskuja, vaan rakentaa katkeamatonta helminauhaa, jonka jokainen yksityiskohta kiiltää viimeistellysti hiottuna lopun sankarilliseen triumfiin saakka.
As-duuri-sonaatti op.110 on yksi Beethovenin sisäänpäin kääntyneimmistä pianosonaateista. Tämä, kuten monet muutkin myöhäissonaatit kääntävät sonaatin muotoa takavetoiseksi niin, että mielenkiintoisimmat harmoniset ja temaattiset kehittelyt tapahtuvatkin viimeisessä osassa. On sanottu, että näihin myöhäiskauden teoksiin tulee kasvaa ajan kanssa, iän myötä. Tämä vuoden 2007 taltiointi Salzburgin-konsertista on Brendelin itsensä mielestä hänen onnistunein tulkintansa tästä kompleksisesta ja hankalasta teoksesta. Paljon sanottu, onhan tämä sonaatti yksi Brendelin perusohjelmiston vakioteoksista.
Tietty kypsyys ja iän myötä kasvanut herkkyys kyllä kuuluvat väkisinkin läpi seestyneisyytenä ja pelkistettynä soittona, josta puuttuu kaikenlainen (yli)tulkinta. Aivan kuin musiikki puhuisi, ei soittaja. Joistakin sivuosumista huolimatta tulkinta on notkean heleää ja eleettömän helpon kuuloista.
Viimeisenä kuullaan Schubertin myöhäinen impromptu f-molli, joka koluaa yksinkertaista materiaalia läpikotaisin etsimässä salaperäisiä harmonioita Schubertille ominaisella hartaudella. Brendel rakentaa jyhkeitä muureja aiheiden välille, mutta vaihtaa sujuvasti puolta suurista tunnelmaeroista huolimatta. Pienet epäpuhtaudet soitossa kielivät vankkaa kokemusta ja elettyä elämää, josta riittää opittavaa ja tarinoita kerrottavaksi.