Amfion pro musica classica

Levyarvio: Uutta puhtia klassikoihin

Franz Liszt: Pianokonsertot 1 & 2
Edvard Grieg: Pianokonsertto a-molli op. 16
Stephen Hough, piano
Bergenin filharmoninen orkesteri, Andrew Litton
Hyperion, 2011

Stephen Houghin pidättyväisen ja herkän tyylin ei luulisi alkuunkaan sopivan Franz Lisztin pianokonserttojen kaltaisiin panssarivaunuryminöihin. Hough ottaa kuitenkin luulot pois heti kättelyssä lataamalla Es-duuri-konserttoon täyslippaallisen tuoretta näkemystä, monitahoista heittäytymistä ja kärppämäistä ketteryyttä.

Houghin ote on hienostunutta, mutta mahtailevaa kyllä eikä koskaan vain katteetonta helinää. Rapeasti ropisevat sormet ovat tarpeen tullen jatkuvassa liidossa, lyyrisyys ottaa vallan tunteisiin vetoavalla tenholla ja suuret loikat koskettimiston päästä päähän taittuvat tarkasti, tomerasti ja täydellä voimalla.

Lisztin A-duuri-konsertto kysyy edellistä enemmän saumatonta jatkuvuuden hallintaa umpisolististen hurmioiden jäädessä vähemmälle. Houghin eleganttia tyylittelyä ja bergeniläisten joustavaa komppaamista kuunnellessa ei jää kaipaamaan sitä päättömän summittaista roiskimista, jota joskus saattoi kuvitella aidoksi Liszt-soitoksi kaikessa karuudessaan. Houghilla on toki käpälät kuin leijonalla, mutta ne pysyvät tiukasti häkin puolella. Kokonaisuus toimii kaikilla tasoilla. Konsertosta keriytyy auki dramaattinen, vivahteikas, hurjistunut, mutta ennen kaikkea tyylikäs kunnianosoitus Lisztin sävellykselle eikä suinkaan solistiselle keikaroinnille.

Edvard Griegin a-molli-pianokonsertto on jostain syystä noussut yhdeksi suosituimmista romanttisen konserttotradition teoksista. Yleensä Schumannin konserton seuraksi levytettynä se on paljastunut hieman naiiviksi, mutta solistisilta vaatimuksiltaan hyvinkin kiitolliseksi runoelmaksi vuonojen solinasta ja havumetsien huminoista. Stephen Hough ja bergeniläiset jättävät moiset omaan arvoonsa ja tekevät Griegistä suorastaan tyrmäävän komean ja vaikuttavan konserttomöhkäleen. Orkesteri tekee tarkkaa työtä oman hovisäveltäjänsä parissa, ja Hough huiskii menemään sellaisella innolla, että maisemareissut unohtuvat raikkaan musiikin ja ilmiömäisen taitamisen vallatessa kaiken huomion.

Vastaa

Post Navigation