Volker Heyn: Sirènes
Kammerensemble Neue Musik Berlin, Steffen Tast, Pellegrini-Quartett: Antonio Pellegrini, Thomas Hofer, Fabio Marani, Helmut Menzler
Edition RZ
Edition RZ on julkaissut levyllisen verran saksalaisen Volker Heynin (1938-) tuotantoa. Levyllä on teoksia soolosoittimille ja pienimuotoisille kokoonpanoille, pääosin kuitenkin jousisoittimille kirjoitettua musiikkia.
Heynin teosten rakenteita eivät määritä a priori muodot vaan soinneille annetaan aikaa ja tilaa kehittyä. Äänet syttyvät epämääräisesti ja vaeltelevat paikoitellen kaoottisesti. Tuo kaaos on kuitenkin lähempänä luonnollista järjestystä kuin hulluutta. Ylipäätään Heynin musiikillisten eleiden rytmit ovat lähempänä puheen tai luonnon rytmejä. Äänten esiin purkautumisessa on myös tiettyä itsepäisyyttä ja anarkiaa; äänet ikään kuin huutavat olemassaolon riemusta.
Heyn kirjoittaa hyvin väkevästi, jopa brutaalisti. Yksittäiset äänet ja eleet tuovat kuultavaksi julman ja väkivaltaisen prosessin, jossa äänispektriä revitään auki pienin viilloin. Väkevyyteen ja hälyisään kätkeytyy kuitenkin oma herkkyytensä, josta hyvänä esimerkkinä mainittakoon Blues in B-flat (1981) sellolle. Heynin bluesissa ei ole kyse muodosta vaan bluesin syvemmästä merkityksestä eli alakuloisuuden kuultavaksi tekemisestä. Melodinen ajattelu saa väistyä ilmaisun ruumistyön noustessa etualalle.
Sekä Blues in B-Flat, että levyn nimikkoraita Sirènes (1983) perustavat ilmaisunsa yhden sävelen ympärille. Heyn kuitenkin osoittaa yhden säveltason läheisyydessä piilevän rikkauden ja potentiaalin hyödyntämällä erilaisia jousitekniikoita. Sirènes teoksen kohdalla on lopulta vaikea sanoa viittaako teoksen nimi seireenien ujellukseen vai hälytyssireenien varoitukseen. Kumpikin sopii, sillä teoksessa on samanaikaisesti jotain viettelevää sekä hälyyttävää.
Terävimmillään soittimet saavat hälymäisen luonteen, ja paikoitellen muistuttavat enemmän jopa konkreettisia kuin puhtaan akustisia äänimaisemia. Ero musiikillisen sävelen ja konkreettisen tai hälyisän äänen välillä on kuitenkin merkityksetön Heynin ääniuniversumien kohdalla. Teoksen Resurrection #1 (2000) sointi on esimerkiksi lähes kauttaaltaan metallinen: nauhalta tulevat metalliset äänet sekoittuvat sellon sahaamiseen ja pianon vasarointiin.
Teos Les Visages des Enfantes (2002–2004) perustuu lyhykäisten eleiden sarjoihin. Teoksen alkupuolella yksittäisille eleille annetaan tilaa, mutta loppua kohden ilmaisu tiivistyy. Säveltasot ja intervallit on Heynin mukaan poimittu Irakin sotaa käsittelevistä radioreportaaseista vuosien 2003 ja 2004 välillä. Teos ei kuvaile väkivaltaa fyysisenä vaikutussuhteena vaan kielellisenä operaationa: kielen väkivalta koskee juuri tuota fyysisen vaikutussuhteen etäännyttämistä, nähdyn ja kuullun hautautumista journalistisen kielen taakse. Olennaista ei ole sanotun sisältö vaan sanomisen tai lausumisen prosessi itsessään.
Levyn viimeinen teos Graffiti, Risse (1998-1999) on Heynin oma seinämaalaus. Tekstuurin pohjana toimivat graafiset kuviot, joita Heyn oli raapustellut tyhjille pahvinpalasille. Tekotapa tuo mieleen John Cagen sävellyksen Winter Music (1957), jonka kohdalla myös paperin epätäydellisyydet ohjasivat sävelavaruuden jäsentymistä. Heynin musiikissa visuaalisen rekisterin merkitys on kuultavissa: ilmaisut ja eleet ovat toisinaan lähempänä kiemurtelevia viivoja kuin viivojen väliin asettuvia pisteitä. Visuaalisen rekisterin merkityksestä Heynille kertoo myös se, että teos Blah 2 (1985) on saanut vaikutteita ranskalaisen taidemaalarin Félix Rozenin roiskemaalauksista.
Pakko on myöntää, että tämä ei ole mukava tai helppo levy. Tämä ei kuitenkaan ole arvottava väite vaan sen tosiasian myöntäminen, että Heynin teosten ilmaisu on radikaalia ja väkevää, paikoitellen jopa teollista ja konkreettista. Sointi vaihtelee miltei kuulumattomista hipaisuista viiltävän voimakkaisiin iskuihin. Äkilliset hypyt piano pianissimosta forte fortissimoon pitävät kuulijan valppaana. Samalla Heynin teoksiin kuitenkin kätkeytyy kumma voima ja kauneus, joka heijastuu äänihahmojen takaa kuin metallin kiilto.