Liszt: Pianokonsertot 1 ja 2, Consolation n:o 3, Valse oublieé n:o 1
Daniel Barenboim, piano
Berliinin valtionorkesteri, johtaa Pierre Boulez
Deutsche Grammophon 2011
Liszt-juhlavuosi on takana ja siitä muistoksi jäi valtava pino levytyksiä ja monia upeita takaumia teemakonserteista. Vastaavaa liikehdintää eivät edes Chopin, Schumann eikä varsinkaan Mendelssohn saaneet viime vuosina aikaan, tai ehkä heidän musiikkinsa ei vain kaipaa virallisia viritelmiä tullakseen kuulluksi ja soitetuksi.
On myönnettävä lähtökohtainen skeptisyyteni, kun levyn kannessa vienoa hymyä vääntää kaksi vanhan polven herrasmiestä, joiden tuleva panos Lisztin riehakkaaseen ryminään ei herätä mukavia mielleyhtymiä. Barenboimin melko tuore levyllinen Chopinia näytti merkkejä parhaan terän katoamisesta, eivätkä Boulezin jähmeät kaavoituskatsaukset aina herätä musiikkia elämään, vaan lähinnä olemaan. Mutta on ilo olla ennakkoluuloineen väärässä.
Barenboim on hyvässä vedossa, paremmassa kuin aikoihin. Sormissa on rapiditeettia ja voimaa, eikä kiire juoksutuksissa estä muutamien koukkujenkaan lisäilyä. Siinä ei ole mitään vikaa, että välillä mukaan sekoittuu vähän erikoisempiakin ratkaisuja, jos siitä ei paista läpi motoristen ongelmien pintatason paikkailu. Stephen Houghin tuore, hyvin siloinen ja kiillotettu tulkinta on vieläkin korvissa, mutta Barenboim pelaa ihan eri korteilla. Houghin ensimmäisen konserton menevyys ja vauhdikas luovinta vaihtuu Barenboimilla äkkipikaisten keksintöjen innokkaaseen esittelyyn ja tempojen hienosäätelystä nouseviin tunnetilavaikutelmiin.
Toisen konserton näennäinen seestyminen ensimmäisestä ei merkitse vähäisempää innovointia tai laskettelua mukavissa merkeissä. Setäkerhon tarinointi on kaukana, kun Barenboim polkaisee pedaalin pohjaan ja antaa bassokielten murista. Ne ovat niitä pieniä juttuja, jotka tekevät esityksestä jännittävän lattean sijaan; muutama hassu aksentti, täysin kuivaksi jätetyt hypyt tai piilomelodian nostot vievät kokemuksen pintaa syvemmälle, toimivat tai eivät. Tällä kertaa toimivat, enkä jaksa välittää ajatuksen katkeamisesta hetken yllätysmomentin vuoksi, muutenhan voisi aina kuunnella yhtä ja samaa, tuttua tulkintaa. Boulez tekee tarkkaa työtä seuratessaan solistia ja jopa innostuu nostamaan orkesteristaan hurmoshenkeä.
Pakollinen Liszt-encore, Des-duuri-consolation esittelee lyyrisesti kimmeltävää keveyttä, jolla Barenboim on aiemminkin vakuuttanut. Herkkä pedaalin käyttö tuo ääneen jotain orkestraalista syvyyttä, jota harvemmin kuulee monen pianistin jäädessä diskantista pursuavaan siirappiin kiinni. Toisena ylimääräisenä kuultavassa Valse oublieéssa allegro-merkintä näyttää venyvän mihin vain. Kipakkaa pisteliäisyyttä ja räiskyviä liekkejä pehmentävässä staattisuudessa on puolensa Barenboimin kekseliäisyyttä korostavan Liszt-tutkimusmatkan päättävänä loppukaneettina.