Mozart: Pianokonsertot F-duuri K. 459 ja A-duuri K. 488
Resitatiivi ja rondo ”Ch’io mi scordi de te? ? ”Non temer, amato bene” K. 505
Hélène Grimaud, piano
Mojca Erdmann, sopraano
Bayerin radion sinfoniaorkesterin kamariorkesteri, johtaa Radoslaw Szulc
Deutsche Grammophon
Vaikka asialla olisi maineikas levy-yhtiö ja hienot muusikot, ei pakkototeutuksena ja ”kun nyt tuli luvattua” -asenteella tehty levytys tarjoa kuin hetkittäisiä auvon tunteita.
Deutsche Grammophon hehkutti pitkin viime syksyä tulevaa supercomboaan, jonka levytys Mozartin kahdesta pianokonsertosta olisi merkkitapaus ja jokaisen pianomusiikin ystävän pakko-ostos. Hélène Grimaud ja Claudio Abbado, kaksi konkaria vihdoin kiertueella ja levyllä yhdessä Mozartin konserttojen parissa, kuului markkinahenkinen hihkunta. Toisin kävi. Taiteilijoiden egot eivät kestäneet näkemyseroa A-duuri-konserton soolokadenssista, ja niinpä ovia paukuteltiin puolin ja toisin. Orkesterin johto on Radoslaw Szulcin vastuulla Abbadon luovutettua myös levyprojektin, mutta Szulcin nimi nähtiin parhaaksi painaa vain pienellä levyn takakannen tietoihin, koska Grimaud johtaa pianon äärestä. Szulc ei ole aivan Abbadon veroinen myyntivaltti.
Grimaud siis valitsi soolokadenssiksi Ferruccio Busonin suurieleisen taidonnäytteen, joka on vain yksi merkki perinteestä vieraantuneesta tai ainakin vähän erikoisesta Mozart-näkemyksestä. Romanttisen ohjelmiston Grimaud taitaa kyllä, mutta ei ole aivan sattumaa, että Mozart-konserttodebyytti antoi odottaa näinkin pitkään.
F-duuri-konsertto on Mozartin riemukkaimmista ja oopperamaisimmista pianokonsertoista. Siksi siltä odottaa erityistä napakkuutta ja ylhäisen kimmoisaa tarkkuutta sekä orkesterilta että solistilta. Raskas, romanttinen sointi kuitenkin vaivaa alati, eikä kengän täydeltä annosteltu pedaali tuo helpotusta, päinvastoin. A-duuri-konsertostakin uupuu sitä leikkisää lirkuttelua, mitä on tottunut kuulemaan vanhan polven herrasmiehiltä, kuten Alfred Brendeliltä ja Daniel Barenboimilta.Tilalla on ryöpsähdyksiä ja rautalangasta väännettyjä lopukkeita bassokielten jytkeen saattelemana. Kuuluisassa hitaassa osassa romanttisuus sallittakoon, etenkin jos sen toteuttaa Grimaud’n tavoin ennätyshitaasti madellen ja elämän murheet niskassaan. Se onkin todella kaunis kaikessa vuolaudessaan.
Konserttitaltioinnin salikaikua ei ole onnistuttu täysin eliminoimaan lähelle asetetuista mikrofoneista huolimatta. Grimaud’n levytyksellä on paljon annettavaa niille, joita Mozart-tulkintojen kipakkuus ja kuivakka pedaalin käyttö ovat aina surettaneet.