Sergei Prokofjev: Teoksia pianolle
Toccata op.11; Kymmenen pianokappaletta op. 12; Sonaatti nro 2 d-molli op. 14; Sarkasmit op. 17; Visions fugitives op. 22.
Abdel Rahman El Bacha, piano
Mirare
Pianisti Abdel Rahman El Bacha on taitava Chopinin soljuvassa musiikissa, ja Rahmaninovin preludeissakin hän on osoittanut mainiota kykyä supervirtuoottiseen nakutteluun kellon tarkalla tempolla. Sergei Prokfjevin varhaisiin pianoteoksiin hän löytää koneromanttisen kolinan kalseuden vähintään yhtä tarkasti kuin neuvostovalmisteinen yleisvehje konsaan.
El Bachan ote on usein kova, ihailtavan tarkka ja rytmillisesti eksakti, mikä tuo Toccatan junnaavaan jankutukseen tehokkuutta. Tempo ei ole turhan nopea, joten painava d-sävelen takominen todella tuntuu pohjassa asti. Painostavuutta lisää vähäinen dynaaminen variointi, mutta sitä ei liiemmin löydy muistakaan teoksista, jotka El Bacha vetäisee päällisin puolin totiseen tyyliin. Kymmenen pianokappaletta op. 12 päästää El Bachan teknis-motorisen taituruuden moninaiset piirteet esille, ja se kuuluu varmoina ja herkullisina ryöpsähdyksinä vaikkapa Gavotten rouheissa kuopaisuissa ja Scherzon heikkopäisessä hyörinässä. Nämä ovat El Bachan omaa aluetta, ei epäilystäkään.
Prokfjevin toiseen sonaattiin El Bacha tuo näppärän sormitaituroinnin lisäksi jopa vähän niin sanottua persoonallista tulkintaa, siis harkittuja hidastuksia ja dynaamista muuntelua. Muutama väliäänen nostokin pilkahtelee siellä täällä, mikä osoittaa Toccatan ja op.12:n yksitoikkoisen tykityksen olleen ihan tietoinen tulkinnallinen ratkaisu. Ja miksei olisi? Tasasykkeinen junnaus sopii Prokofjevin tyyliin mallikkaasti, etenkin kun sen tekee harkitun vakaalla kädellä ja tarpeeksi korostetusti, jopa osoittelevasti kuten El Bacha.
Sarkasmien hassun hauskat ”väärät äänet” ja kaatuiluhuumorityylisen hullutteluun El Bacha lähtee kivikasvoisena. Hän ei pyri korostamaan ja päälle nauramaan ilmiselviä vitsejä. Sarjan hupailuaspekti jääköön Prokofjevin harteille; harmi vain, että tämän tyylinen sävelkomiikka on ehtinyt vanheta sadan vuoden aikana. Visions Fugitives pitää pintansa miniatyyrikokoelmien kaanonissa, ja jopa El Bachan tasoiset pianistit saavat etsiskellä pikkuteoksissa omia reittejään. Näissä El Bacha kykenee muuntumaan hullunkurisesta vaeltajasta ihmetteleväksi lapsoseksi helposti, eikä koneen lailla puhisevasta paukutuksesta ole tietoakaan, paitsi kun sitä erityisesti kysytään.