Jean Sibelius: Myrsky (alkusoitto ja kaksi sarjaa), Bardi, Tapiola
Sinfonia Lahti, Okko Kamu
BIS Records, 2011
Sinfonia Lahti on Sibeliuksen musiikin saralla todellinen konkari. Osmo Vänskän
ylikapellimestarikaudella 1988–2008 kansallissäveltäjämme tuotantoa taottiin niin konserteissa
ympäri maailmaa kuin kotona Sibeliustalossa ruotsalaisen klassiseen musiikkiin erikoistuneen BIS-levy-
yhtiön tallenteille. Vänskän ja Sinfonia Lahden Sibelius-diskografia on huima sekä
laajuudeltaan että laadultaan.
Takominen ei silti suinkaan loppunut Osmo Vänskän kauteen. Tänä vuonna orkesterin uutena
ylikapellimestarina aloittaneen Okko Kamun aikeissa on levyttää ainakin kaikki Sibeliuksen
sinfoniat. Nyt käsillä oleva ensimmäinen levy painottuu kuitenkin loppupään tuotantoon, Myrskyyn
(1925–7) ja Tapiolaan (1926). Niiden väliin asettuu harvemmin kuultu sävelruno Bardi (1913–4),
jonka Kamu on levyttänyt jo 1973.
Myrsky oli alunperin Shakespearin näytelmään perustuva laaja näyttämöteos, josta säveltäjä
muokkasi pari vuotta myöhemmin alkusoiton ja kaksi konserttisarjaa. Sovituksessa näytelmän
logiikka on korvautunut musiikin logiikalla: osien järjestys on vaihtunut ja joitakin niistä on
sulautettu yhteen. Tuloksena ei silti ole mikään yhtenäinen suurteos vaan kokoelma sieviä
tunnelmapaloja. Kuuntelija voi poimia mieleisensä kuin irtokarkkihyllyltä konsanaan – valikoima
on laaja, mutta mukana saattaa olla myös inhokkeja.
Pikkukappaleiden yksinkertaisuudesta johtuen teos on todella helposti lähestyttävissä.
Mieleenpainuvat melodiat ja mielikuvituksellinen orkestrointi tekee välittömän vaikutuksen.
Useamman kuuntelukerran jälkeen tekstuurien ja muotojen yksiulotteisuus alkaa kuitenkin
puuduttaa. Ei makeaa mahan täydeltä, sananlaskukin varoittelee.
Sama viaton yksinkertaisuus jatkuu Bardissa. Teoksen innoittajaksi on ilman varmuutta heitelty
milloin mitäkin, mm. Runebergin samannimistä runoa. Siitä on kuitenkin todisteita, ettei sävellystä
ollut alunperin tarkoitettu sävelrunoksi vaan jonkin sarjan ensimmäiseksi osaksi. Lopullinen versio
on kuitenkin vaatimaton, kahteen taitteeseen jakautuva sävelruno, joka säveltäjän mukaan kertoo
muinaisskandinaavisen balladin. Harpun haikeissa soinnuissa voi todellakin kuulla yksinäisen
trubaduurin meditoimassa tähtitaivaan alla soittimensa kanssa.
Levyn viimeiselle raidalle on säästetty mestariteos, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Tapiola on
merkittävyydeltään ja laajuudeltaan verrattavissa sinfonioihinsa. Monotemaattinen muotoratkaisu
tekee siitä kuitenkin täysin ainutlaatuisen säveltäjän tuotannossa eikä vertailukohtia tunnu löytyvän
muualtakaan. Teos on tietysti saanut lukuisia merkittäviä levytyksiä.
Okko Kamun Sibelius on pelkistetty ja äärimmäisen selkeä. ”Jokaisen nuotin täytyy elää!”
säveltäjän kuultiin usein sanovan. Sibelius arvosti yksinkertaisuuden ja selkeyden klassistista
prinsiippiä. Sama ohjenuora tekee Kamun tulkinnasta perustellun ja autenttisen. Kaikki turha on
riisuttu pois.
Orkesterin soitto on äärimmäisen tarkkaa ja keskittynyttä. Jokainen linja ja kerros erottuu
teräväpiirteisenä oliona. Jos joku onneton joutuu joskus tekemään Tapiolasta transkription, tämä
levy tekee työstä hieman helpomman. Mitään ei jää korvan havaitsemattomiin.
Pelkistämistä ei saa ymmärtää taiteellisen vastuun pakoiluna, hajuttomuutena ja mauttomuutena.
Tarkoitan enemmänkin kirkastamista. Kamu poistaa romanttisen sumun ja paljastaa klassistisen
kirkkauden, teoksen todellisen olemuksen. Tulkinta on näkemyksellinen ja antaumuksellinen muttei
vähimmässäkään määrin päälle liimatun oloinen.
Kamun lähestymistapa toimii etenkin sävellyksellisesti hienostuneessa Tapiolassa ja varmasti myös
tulevissa sinfonioissa. Myrskyn ja Bardin kaltaisissa teoksissa tulkinnan mutkattomuus tuo sen
sijaan esiin lähinnä sävelkielen latteuden. Jo pelkkä Tapiola tekee tästä levystä silti hankkimisen
arvoisen.