Bruckner: Sinfoniat nro 0 ja 1
Tapiola sinfonietta, johtaa Mario Venzago
CPO 2012
Vihdoin onnisti! Olen vuosikaudet odotellut vakuuttavaa levytystä Anton Brucknerin ensimmäisestä sinfoniasta ja olin jo menettämässä toivoni. Mutta nyt sellainen on ilmestynyt Tapiola Sinfoniettan ja Mario Venzagon tulkitsemana. Brucknerin ”linziläinen” c-molli sinfonia (1866) vaatii aivan omanlaisensa lähestymistavan ja Venzago tuntuu sen tietävän. Kiteyttäisin hänen onnistumisensa kahteen taikasanaan: fraseeraus ja temponkäsittely. Kolmas aivan ratkaiseva syy onnistumiseen on sveitsiläisen kapellimestarimme nerokas idea valita Tapiola Sinfonietta toteuttamaan Brucknerin sinfoniat nro 0 ja 1 kokonaislevytyksessään. Tapiolan orkesteri on juuri sopivan kokoinen ja ketterän taipuisa tähän visiönääriseen musiikkiin, jolla on yhä elävä yhteys wieniläisklassismiin.
Brucknerin 1860-luvun sinfoniat kytkeytyvät elimellisesti samoina vuosina sävellettyihin kolmeen messuun, jotka ovat perikatolisen mestarimme säveltäjäidentiteetin ydin. Ykkössinfoniassa samoin kuin messuissa ihminen on dramaattisesti heitetty keskelle kosmista taistelua, jonka lopputulos määrää sielun ikuiseen pelastukseen tai kadotukseen. Messujen lohtua ja turvaa tuovat latinankieliset ”mantrat” ovat muokkautuneet sinfonioiden motiivis-rytmiseksi selkärangaksi. Venzago osaa ottaa tämän huomioon, hän korostaa erityisesti puupuhaltimien sävelaiheiden fraseerauksen ”vokaalisuutta”. Sitä kautta hän kytkee Brucknerin vakuuttavasti schubertiaaniseen traditioon.
Lisäksi Venzago onnistuu löytämään joustavan dynaamisen hengittävyyden sinfonian karikkoisen rosoiseen etenemiseen. Hän hallitsee hienovaraisen rubaton, jonka avulla pakkomielteiseen jankutukseen taipuvainen sävelkieli ei koskaan kangistu sisällyksettömäksi. Brucknerin musiikissa kerta toisensa jälkeen vääjäämättömästi toistuvat pudotukset epätoivon alhoon ja niitä seuraavat syöksyt pakahduttavaan ekstaasiin on pakko ottaa tosissaan, tulkitsijalla ei ole varaa suojautua mahlermaisen ironian keinoin. Tulee mieleen, että mitä luultavimmin nykyajan brucknerit kesytetään psyykelääkkeillä. Silti musiikki ei ole mustavalkoista, koska helvetin syvyys vaihtelee ja paratiisissa on useita tasoja. Pauhaavan fanatismin keskellä saamme onneksi silloin tällöin kuulla koskettavan inhimillisen äänenpainon. Siitä kaunein esimerkki on ykkössinfonian hidas osa Adagio-Andante, jossa lähdetään liikkeelle lisztmäisen synkkämielisestä kromatiikan pimeydestä ja vähitellen saavutetaan osan päättävä voittoisa As-duuri.
Tapiola Sinfonietta soittaa kautta linjan erinomaisesti, orkesterisoinnin hivelevyyttä ja iskuvoimaa tukee laadukas äänitys. Suomalaisen Bruckner-perinteen nuoruus paljastuu vain joissakin erityisen haavoittuvissa kohdissa. Sellainen on Scherzon Trion ihastuttava ländler, johon olisin kaivannut vielä enemmän hellyyttä ja tanssimuusikon rohkeutta. Kyseinen Trio on yksi niitä Brucknerin ainutlaatuisia partituurinsivuja, jotka kurottavat ajassa pitkälle eteenpäin, toiseen Wienin koulukuntaan saakka. Venzago onnistuu löytämään myös sinfonian finaalista Schönbergiä muistuttavia sointeja antamalla itsepintaiset jousitrillikentät kähistä sul ponticellossa.
Ykkössinfonian parina on säveltäjän itsensä hylkäämä d-molli sinfonia (1869), joka saanut järjestysluvun 0. Sinfonia on ehtaa Bruckneria ja ansaitsee paikkansa numeroitujen sisartensa rinnalla.
Lue myös kirjoittajan konserttiarvio kyseisestä sinfoniasta marraskuulta 2010.