The Greatest film Scores of Dimitri Tiomkin
London Voices,
London Symphony Orchestra, johtaa Richard Kaufman
laulusolistit Whitney Claire Kaufman, Andrew Playfoot
SACDLSO0720
Jos on katsellut paljon 50?60-lukujen amerikkalaisia elokuvia, on mitä todennäköisimmin altistunut Dimitri Tiomkinin (1929–1979) musiikille, joka suurellisuudessaan ei vedä vertoja nykysäveltäjien massiivisuudelle, mutta jonka tyyli ja orkestrointi olivat aikanaan isommanpuoleista kokoluokkaa. Vaikka ei liiemmin elokuvia harrastaisikaan, tulee Tiomkinia kuunnellessa pakostakin mieleen Technicolorin pastellivärit, permanenttikaunottaret ja jyrkkäpiirteiset komistukset, joilta käy niin supliikin sivallus kuin reikäraudan heiluttelu.
Elokuvamusiikki on sidottu aikaansa ja tuotteeseensa vahvemmin kuin konserttimusiikki, ja etenkin vanhojen elokuvien musiikki toimiikin parhaiten nostalgian herkistäjänä. Entäs kun elokuvaa ei tunne eikä musiikki yhdisty konkreettisiin kuviin ja kohtauksiin? Yksinäisinä ohjelmanumeroina ei edes Tiomkinin kaltainen mestari onnistu luomaan yhdestä kappaleesta teoskokonaisuutta yksinkertaisesti siksi, että sellaiselle ei ollut tarvetta. Harvoinhan sävellys kuuluu elokuvassa sellaisenaan ja kokonaisena. Siksi LSO ja Richard Kaufman esittävät elokuvakohtaisia potpourreja, monia pikkusävellyksiä sisältäviä kokoelmia, joissa loppuhuipennukset, kehittelyt ja muodon rakentelu eivät ole tarkoituksenmukaisia, koska niitä ei elokuvissakaan tarvita. Päähuomio on näteissä melodioissa ja toimivissa pariminuuttisissa. Jokaisen levyn 15 elokuvan musiikki tulee siis noin pääpiirteittäin esille yhden raidan aikana.
Suurinta huomiota saa The Alamo -elokuva, jonka musiikki oli maineikkaan Ennio Morriconen läpimurtomusiikin Kourallinen dollareita esikuvana. 12-minuuttinen teemojen sarja risteilee tunnelmasta toiseen miltei saumattomasti. Kuunnelkaapa vaikkapa sen Deguello-osan trumpettisooloa ja yhtäläisyys Morriconen länkkäritunnelmointiin käy selvääkin selvemmäksi. Takuuhittinä mukana on myös Lännen tie -sarjan tunnari, jonka Andrew Playfoot tulkitsee varsin leikkisästi estraditaiteilijan kokemuksella.
Viihdemusiikin pehmoisuus ja rempseys käy LSO:lta helposti, onhan se kunnostautunut elokuvamusiikin parissa ennenkin. Toki alkuperäistuotteiden rosoisuus, rahina ja alkuperäissoittimet olisivat tuoneet nostalgisointiin tiettyä autenttisuutta, mutta se lienee mahdotonta tässä puhtautta ihannoivassa äänitekulttuurissa.