Brumel: Missa ’Et ecce terrae motus’, Sequentia ’Dies Irae’
Huelgas Ensemble, johtaa Paul van Nevel
Newton Classics
Vaikka levymyynnin käyrä osoittaa punaisena kaakkoon, on markkinoille silti tunkua, etenkin klassisella puolella. Newton Classics on melko uusi, vuonna 2009 perustettu levymerkki, jonka tuotanto perustuu kierrätykseen ja uudelleen lämmitykseen. Samaan tapaan toimivat mm. Apex, Brilliant Classics ja moni muu pienempi levyfirma, jotka tarjoavat lähinnä uuden kotelon vanhalle tuotteelle, jonka joku toinen on jo levyttänyt. Täten toiminta on helppo pitää laajana ja etenkin halpana. Sehän on tietysti vain hieno asia, että klassikkojulkaisut ja jo iäksi menetetyksi luullut suosikkitulkinnat löytyvät uudenveroisina uudesta pakkauksesta. Bulkkituotannosta pongahtaa väkisinkin helmiä silloin tällöin ja jokaiselle jotakin.
Esimerkkilevynä Newtonin toiminnasta olkoon alkujaan Sonyn tehtailta vuonna 1990 putkahtanut Antoine Brumelin (n.1460?n.1515) vokaalimusiikkia sisältävä julkaisu. Levyn ohjelmateksti on uusi, samoin kaikki kannet ja väritykset. Ainoastaan pienellä painettu paljastaa kiekon kulkevan jo uusintakierrosta.
Brumel ei ole niitä kaikkein tunnetuimpia renessanssimiehiä, eikä tuotannosta ole tarkkoja tietoja sen enempää kuin syntymäajastakaan, mutta muutama vokaaliteos on arkistoja penkomalla todennettu Brumelin tekosiksi. Kaksitoistaäänistä Maanjäristysmessua näkyy levytetyn jonkun verran, joten se lienee suosituin hänen teoksistaan. Pelkästään lauluääniä hyödyntävä ylistys käyttää kuoroa maltillisella ambituksella, ei käydä kovin matalalla eikä liioin korkealla. Kaltaiseni klassis-romanttis-nykkärin kuuntelija ei osaa erotella paljonkaan vaihtelua Brumelin messuosien välillä saati erottaa tekstin hienovaraista käsittelyä, mutta Huelgas Ensemblen herkät keuhkourut vellovat kauniisti, joskin yksipuolisesti.
Mielenkiintoisempiakin harmonioita on kuultu, eikä sävelarvoissakaan ole vaihtelua, mutta ne ovat Brumelin valintoja. Kansitekstissä erikoismaininnan saa Brumelin äänenkuljetuksen virheettömyys, mikä toki on saavutus sinänsä. Saa silti olla melko paatunut renessanssilaulun ystävä, että 45-minuuttinen rupeama taittuisi kelloa vilkuilematta. Vaimeana sisustuelementtinä tämä on kyllä mitä mainiointa musiikkia.
Onneksi lisänä on katkelma myös toisesta messusta. Dies Iraessa neljä pasuunaa tuulettavat välisoitoillaan harrasta luostari-ilmaa, ja vuorolaulut ja helposti tunnistettava cantus firmus (mm. elokuvasta Hohto) selkiyttävät rakennetta myös alaan vihkiytymättömille.