Tüür: Ärkamine, Rändaja õhtulaul, Insula deserta
Viron filharmoninen kamarikuoro, Sinfonietta Riga, johtaa Daniel Reuss
Ondine, 2011
Erkki-Sven Tüür on vakiinnuttanut paikkansa Arvo Pärtin rinnalla Viron tärkeimpiin kuuluvana nykysäveltäjänä. Tüürin oma ääni on helppo erottaa Ondinen uudella Tüür-levyllä, joka esittelee kuoromusiikkiin painottaen säveltäjän orkesterituotantoa läpimurtoteos Insula desertasta tänä vuonna kantaesitettyyn teokseen Ärkamine (Herääminen) sekakuorolle ja kamariorkesterille. Etelänaapurin sävellysperinteeseen on kuulunut empaattinen kiinnittyminen traditioihin keskiaikaisesta kirkkolaulusta balttilaisiin kansansävelmiin sekä peloton tunteisiin vetoaminen, ja Ärkamine jatkaa tätä linjaa. Kestoltaan sinfoniseen neljäänkymmeneen minuuttiin yltävä polveileva ja harras teos yhdistelee virolaisen runouden kärkinimien kuten Ernst Ennon, Jaan Kaplinskin ja Doris Karevan tekstejä pääsiäisaiheisiin latinankielisiin liturgisiin teksteihin. Sävelkielessä on Pärtiltä tuttua horisontaalisuutta ja syvää inhimillisyyttä, jossa erilaiset musiikilliset kytkennät hiotuvat ajattomiksi ytimiksi.
Paljon Pärtin tuotantoa levyttänyt loistava Viron filharmoninen kamarikuoro Daniel Reussin johdolla on oikealla paikallaan Tüürin musiikin parissa. Kuoron sointi on iskukykyinen, helakka ja esimerkillisen tasainen, ja iso, virtaava harmonioiden kannattelu yhdistettynä minimalistiseen ytimekkyyteen tukee Tüürin teeskentelemätöntä, innostunutta ilmaisua erinomaisesti. Kuorosta löytyy sekä massaa että läpikuultavuutta kosmiseen luonnontunteeseen ja ylihistorialliseen henkistyneisyyteen, joissa Ärkamine ja vuonna 2001 valmistunut a cappella -teos Rändaja õhtulaul (Vaeltajan iltalaulu) kylpevät.
Molemmat kuoroteokset välittävät jonkinlaisen synteesin ihanteen koostaessaan laajasta tekstimateriaalista yhtenäisen kokonaisuuden: Ärkamisessa epigrafin omaiset latinankieliset tekstit ja universaalia henkisyyttä ilmentävät runokatkelmat sulautuvat kirkkaaksi, mystiseksi kokonaisuudeksi, ja Vaeltajan iltalaulussa Ernst Ennon luontoaiheiset runot 1900-luvun alusta muodostavat salaperäisen kertomuksen. Ajaton hioutuneisuus ja synteettisyys yhdistyneenä helpostilähestyttävyyteen tekevät kokonaisuudesta silti hieman värittömän oloisen: tutut, lähekkäisillä sävelillä karheapintaisiksi sävytetyt harmoniat ja ennalta-arvattavilta tuntuvat toistorakenteet pitävät musiikin miellyttävän ja intoutuneen meditatiivisyyden tasolla vailla varsinaista hätkähdyttävyyttä tai koskettavuutta.
Varhaisessa jousiorkesteriteoksessa Insula desertassa (1988) Tüürin hallittu ja mukaansaimevä rakenteen käsittely pääsee paremmin esiin. Vähäeleinen, elimellinen kudelma ja vaistomaisesti puhutteleva melodiikka yhdistyvät tiiviiksi ja tasapainoiseksi olennoksi, johon Sinfonietta Riga lataa kuultelevaa, terävää intensiteettiä. Äänityksen hieman pienempi jälkikaiku olisi puhdistanut teosta populaarin oloisesta pehmoisuudesta.
Kokonaisuutena viehättävä levy on ennen kaikkea Eesti filharmoonia kammerkoorin voimannäyte. Kuoro musisoi nautittavasti ja vakuuttavasti ja osoittaa olevansa yksi aikamme parhaita suurimuotoisen uuden kuoromusiikin esittäjiä.