Daniel Barenboim plays Chopin
The Warsaw Recital
Deutsche Grammophon 2011
Fantasia f-molli op.49, Nokturni Des-duuri op.27/2, Sonaatti b-molli op.35, Barcarolle op.60, Valssit F-duuri ja a-molli op.34, Valssi cis-molli op.64/2, Berceuse, Poloneesi As-duuri op.53, Valssi Des-duuri op.64
Daniel Barenboimin tulkinnat ovat yleensä jakaneet kuulijat kahteen vastakkaiseen mielipiteeseen. Äärilaitojen näkemyksiä on riittämiin, mutta harva suhtautuu Barenboimiin välinpitämättömästi tai kevyesti nyökkäillen, jokseenkin positiivisesti. Eihän hän koskaan ole varsinaisesti häikäissyt teknisellä osaamisellaan, osumatarkkuudellaan tai sointuvyörytyksillään, mutta nämä puutteet hän onnistuu väistämään omaperäisillä tulkinnoillaan, karismaattisella olemuksellaan ja paikoin taianomaisella kosketuksellaan, etenkin Beethovenin ja Mozartin sonaateissa. Tällä kertaa kuullaan Chopinia.
Maestro Barenboim on viime vuosina keskittynyt yhä enemmän vain orkesterinjohtamiseen. Hänen 1970-luvulla tekemänsä Chopin-levyt EMI:lle olivat kankeita ja paikoin pröystäilevän minäkeskeisiä oktaavilisäyksineen ja dynaamisine poikkeavuuksineen ja saivatkin kriitikoilta melko yksimielisen tuhahduksen. Vuonna 1998 tehty nokturnilevy (DG) sai jo vähän hyväksyvämpiä hymistelyjä. Tämän levyn nauhoitusta on seurannut kriitikoitakin kriittisempi ja asiantuntevampi Chopin-yleisö, sillä kyseessä on konserttitaltiointi Varsovasta Chopinin syntymäpäivän aattona 2010. Aplodeista päätellen yleisö oli tyytyväinen, joskaan ei haltioitunut.
Konsertin avausteos, Fantasia f-molli op.49, kärsii vielä alkukankeudesta. Etenkin kaksoisotejuoksutukset taittuvat vain pedaalin suomin turvin eikä tempokaan kestä hankaluuksien edessä, mutta seuraavissa numeroissa ote rentoutuu ja soitto selvästi vapautuu. Suuri Des-duuri-nokturni ja Berceuse leijuvat unenomaisessa pilvihattarassa, josta ei sokeriakaan puutu ja valssit taittuvat kepeästi tanssahdellen. Etenkin yleensä liian nopeasti soitetusta cis-molli-valssista op.64/2 löytyy uusia melodialinjoja, jotka muuttavat valssin ilmeen melankolisesta traagiseksi. Välissä kuultu sonaatti op.35 kuullaan mahtipontisena julistuksena vailla epäilyksen häivää: Chopinin ”neljä kurittominta kakaraa” käyttäytyvät poikkeuksellisen oikukkaasti ja ne kuullaan lähes attacca, mutta selvästi profiloituina. Barenboim ei säästele pedaalissa, ja etenkin finaalin aavemainen tunnelma on kuin kaukaista ukkosen jylinää merellä.
Barcarolle esittäytyy melko pidättyväisenä tunnelmatuokiona, mutta teos tarjoaisi vielä enemmän mahdollisuuksia keksinnöille ja herkullisemmille modulaatioille, jotka Barenboim kuitenkin sivuuttaa itsestäänselvyyksinä. Varhaisten Chopin-levyjen synteihin Barenboim sortuu ylimääräisissä: As-duuri-poloneesi kärsii raskaasta pedaalijalasta ja Minuuttivalssiin on lisätty turhaa pauketta.