Aarre Merikanto: sinfoniat nro 1 ja 3 (maailman ensilevytys)
Turun filharmoninen orkesteri,
Petri Sakari, kapellimestari
Alba 2011
Kotimaisen klassisen musiikin kentässä on useita romanttis-modernistisen ajan säveltäjiä, jotka monesti jäävät aivan liian vähälle huomiolle ja käytännösä kansallissäveltäjämme tai modernimpien veljiensä varjoon. Uuno Klami sai syksyllä ansaitsemansa huomion Pyörteitä-balettiprodution myötä, ja hiljattain Kansallisoopperan Juha nosti Aarre Merikannon (1893-1958) pimennosta ajankohtaiseksi. Positiivista kehitystä edelleen jatkaa Alban uunituore Merikanto-levy.
Turun filharmoninen orkesteri teki sankarityön levyttäessään Merikannon ensimmäisen ja kolmannen sinfonian. Äänitettä kuunnellessa tuntuu käsittämättömältä, että Merikanto, ja etenkin Merikanto sinfonikkona, on jätetty marginaaliin. Vuosina 1914-16 sävelletty ensimmäinen ja 50-luvun alussa valmistunut kolmas sinfonia tarjoavat täyteläisen kokonaisuuden kansallisromanttista impressionismia. Merikannon raikkaassa tyylissä ”Eurooppalaisuus” ja ”kansallisuus” (mitä ne sitten ovatkaan) kutoutuvat yhteen kepeän vaivattomasti.
Ensimmäinen sinfonia seurailee jo laajuudessaankin myöhäisromantiikan perinteitä, ja sävelkielessä sekä vankan motiivisessa rakentumisessa on paljon sibeliaanisia piirteitä, vaikkei sinfonia jonkinlaisessa levähtäneisyydessään kollegansa orgaanisuuteen ylläkään – mikä tuskin oli tarkoituskaan. Sibeliuksesta Merikannon erottaa silti ilmava, värikäs kuvallisuus. Gallen-Kallela-maisten maisemamaalausten rinnalla kulkee kaiken aikaa viileän värikylläisiä, modernistisia kuvaelmia. Teosta halkoo fantastinen kepeys, mielikuvituksellinen luonnontunne, ja etenkin ensimmäisen osan sadunomaisista käyrätorvista henkii pastellisävyistä pastoraalisuutta. Fantasiaa tiukkuvat myös lennokkaat tanssijaksot, joista Bartók ei ole kaukana.
Kolmiosainen kolmas sinfonia jättää taakseen suursinfonian arkkitehtonisen raskauden. Välinpitämätön huolettomuus, moderni nonchalance, leimaa sen luonnonnäkyjä, joiden kevyt mystiikka tuo mieleen eurooppalaisen myöhäissymbolismin tai uusklassismin. Tyylitellyn puutarhan varjoista putkahtelee esiin nopein viivoin piirrettyjä fauneja ja satyyreja, joista viime vuosisadan mattapintainen patetiikka on kaukana takana.
Petri Sakarin johtama Turun filharmoninen orkesteri tekee upean avauksen. Se tulkitsee aarteensa hienostuneesti ja huolitellusti, joskin paikoitellen varovaisesti, sointijylylle ja irrottelulle olisi ollut enemmänkin sijaa. Merikannon värimaailmassa ja hienopiirteisessä sadunomaisuudessa riittää samoilemista, johon toivottavasti yhä useampi orkesteri tulevaisuudessa tarttuu. On korkea aika omaksua A. Merikanto orkesteriemme kiintorepertuaariin.