John Adams: Son of Chamber Symphony, String Quartet
International Contemporary Ensemble / John Adams
St. Lawrence -kvartetti
Nonesuch 523014
Huumori on musiikissa(kin) vaikea laji. Kenties siksi siihen törmää turhan harvoin. John Adams (1947-) on yksi tämän lajin taitajista. Adamsin monissa teoksissa yhtenä elementtinä on ivesilainen huumori, joka perustuu niin rakenteellisiin kuin soittimellisiinkin ratkaisuihin.
Adamsin huumorista saadaan kattava otos Nonesuchin uudella julkaisulla, joka muistuttaa samalla, että oopperan ja orkesteriteosten ohella Adams on myös kiinnostava kamarisäveltäjä. Levyn avaa Adamsin toinen kamarisinfonia, Son of Chamber Symphony (2007). Jo sävellyksen adamsmainen otsikko paljastaa henkisen sukulaisuuden viisitoista vuotta vanhempaan edeltäjään, Kamarisinfoniaan (1992).
Vanhemman teoksen röyhkeän häpeämätöntä hauskuutta Son of Chamber Symphony ei saavuta, mutta se ei kaiketi ole ollut säveltäjän tavoitteenakaan. Adams rakentaa ”Pojassa” samanhenkisiä virtuoosisen ja (näennäisen) kömpelön aineksen yhdistelmiä kuin ensimmäisessä kamarisinfoniassa. Tällä kertaa mukana on enemmän myös vakavaa ainesta, joka antaa sävellykselle edeltäjäänsä enemmän syvyyttä.
Son of Chamber Symphonyn avaa lyhyt sitaatti Beethovenin yhdeksännen sinfonian scherzosta. Tuon fragmentin varaan rakentuu kontrapunktinen kudos, jossa on hengenheimolaisuutta niin varhaisemman Schönbergin, Stravinskyn kuin Monty Pythoninkin kanssa. Osan keskivaiheilla viivähdetään hetki alluusiossa Adamsin Viulukonserttoon (1993).
Toisen osan alussa tunnelma vakavoituu, ja kuulija tunnistaa yhtäläisyyden Gnarly Buttons -klarinettikonserton viimeisen osan kanssa. Osan jälkipuoliskolla tunnelmaa kevenee ja valmistaa tietä finaalille, joka on hulvaton tanssi, jonka lopussa saadaan nauttia roskapöntön kannen soinnillisista ominaisuuksista.
Säveltäjän johtama International Contemporary Ensemble tekee hyvää työtä kauttaaltaan. Äänitys on selkeä, mutta kuivahko.
Levyn toisesta puoliskosta vastaa erinomainen kanadalainen St. Lawrence -kvartetti, joka esittää Adamsin kvartetille omistaman Jousikvarteton (2008). Son of Chamber Symphonyyn verrattuna Suomessakin viime tammikuussa kuultu Jousikvartetto on hyvin toisenlainen tapaus. Siinä missä ”Poika” hurmaa kuulijan välittömästi, Jousikvartetto vaatii enemmän aikaa ja useampia kuuntelukertoja avautuakseen kunnolla.
Rakenteellisesti Jousikvartetto jakautuu kahteen epäsymmetriseen osaan, joista ensimmäinen pyrkii sulauttamaan yhteen nopean avausosan, hitaan osan ja scherzon piirteitä orgaaniseksi kokonaisuudeksi myöhäisen Sibeliuksen tapaan. Jälkimmäinen osa taas on Adamsille tyypillinen menevä finaali, jossa Haydnin henki on selvästi läsnä aina valelopetusta myöten.
Kvarteton molemmat osat ovat kiehtovia, mutta kiinnostavin kysymys kuuluu, millainen kokonaisuus näistä äkkiseltään epäsuhtaisista osista muodostuu? Ensimmäisillä kuuntelukerroilla osien välinen yhteys tuntui olevan löyhä, melkein kuin kyseessä olisi ollut kaksi erillistä sävellystä.
Vähitellen Jousikvartetto kuitenkin antaa kuulijan löytää osat yhteen sitovan kantavan ajatuksen. Osat tuntuvat tarkastelevan kulttuurimme rikasta jousikvartettoperinnettä kahdesta näkökulmasta. Laaja alkuosa liittää Adamsin sävellyksen osaksi vakavien ja pohdiskelevien kvartettosävellysten traditiota. Finaali puolestaan tekee kunniaa Haydnin ja Beethovenin kvartettojen huumorille, joka on yksi niiden korvaamattomista musiikillisista rakennusaineista.
St. Lawrence -kvartetin soittoa on ilo kuunnella ja äänityksen soundi on lämpimämpi kuin Son of Chamber Symphonyn. Oman ilonaiheensa Nonesuchin julkaisuun tuovat vihkosesta löytyvät Adamsin omakätiset teosesittelyt, jotka ovat jälleen kerran erinomaisia. Kokonaisuus on pakattu Nonesuchin nykyiseen tyyliin yksinkertaiseen pahvipakkaukseen, joka on kaiketi ekologinen (ja ekonominen) ratkaisu.