’Sonata’
Beethoven: Sonaatit op.13 ja op.79
Schubert: Sonaatit nro 19 c-molli ja 20 A-duuri
Liszt: La lugubre gondola (2. versio), Sonaatti h-molli
Paul Lewis, piano
Harmonia Mundi, 2011
Paul Lewis on ehtinyt nousta jo noin kymmenen vuoden aikana sellaiseen asemaan, että häneltä julkaistaan kokoelmalevyllinen teoksia aiemmilta albumeilta. Ei se harvinaista ole, mutta kielii jostain tasosta, kun säveltäjät esitetään soittajan jälkeen. Pelkistetysti nimetty ’Sonata’ sisältää siis kahden levyllisen verran suuria sonaatteja ja kaksi pienempää teosta niiden välissä. Lewisin bravuurit Beethoven ja Schubert on oikeutetusti nostettu tähän hittikokoelmaan, mutta Lisztin h-molli-sonaatti edustaa varjon puolelle jäänyttä osastoa Lewisin pianismissa, mikä saattaa herättää epäilyksiä siitä, josko klassikkojen henkevästä tulkista on Lisztin härkämäisen mammutin kesyttäjäksi.
Epäily osoittautuu täysin katteettomaksi. Lewis nimittäin nappaa härkää sarvista ja tempaa kuulijan mukaansa perin vauhdikkaaseen rodeoon, jossa vaaratilanteita piisaa ja taistelun puhina kuuluu katsomoon saakka. Vaikka ei jää epäselvyyksiä teoksen fyysisistä vaatimuksista, Lisztin asettamat tekniset ansat Lewis ylittää leikiten. Muuten ryppyotsaisesta, jopa kiukkuisen oloisesta dynaamisesta ärjynästä on leikki kaukana ja vitsit vähissä. Lewisin tulinen tulkinta ei jätä kylmäksi paatuneintakaan h-molli-sonaatin suurkuluttajaa. Vaikka nyanssien tasolla kokonaisuus ei yllä mikrotasojen finesseihin, on möhkäle sen verran robusti ja voimallinen, ettei tylsää tule hetkeksikään.
Schubertin suuret c-molli- ja A-duuri-sonaatit soivat Lewisilla takuuvarmasti ja suoraviivaisesti. Tunnelmiltaan valojen ja varjojen mailla käyskentelevä schubertmainen jauhanta ja harmonioita pohjia myöten ehdyttävä tekstuuri vaativat usein kärsivällisyyttä, mutta Lewisin rivakahkot tempot ja vivahteikas sormityö tuntuvat napsaisevan kaiken tyhjäkäynnin jonnekin rivien välii. Etenemisen tunne ottaa ylivallan tekosyvällisestä pohdiskelusta. Etenkin c-molli-sonaatin hysteerinen tarantella-finaali on suorastaan lennokkaan leikkisä, eikä se muuta kaipaakaan.
Beethovenilta mukaan on valittu Pateettinen sonaatti op.13 sekä G-duuri-sonaatti op.79, joista ensimmäisen Lewis taituroi ilman turhia mutkia, joskin ensiosan grave-johdanto on ennätyshidas ja julistava ja rondo-finaali luistaa makeilevan liukuvasti ja epätavallisen legato. Schubertkin tuntuu imeneen Beethovenin G-duuri-sonaatin melodiikasta omaan käyttöönsä herkkuja, joita Lewisin ei tarvitse imellyttää turhilla koukeroilla. Tunneköyhää vai tyylitajuista? Valitsen jälkimmäisen. Nämäkin levyt osoittavat Paul Lewisin kuuluvan aikamme pianistien kärkijoukkoon.