Avata radio ja tunnistaa jälleen se ääni; pehmeä, ilmaisuvoimainen, ainutlaatuisen kaunis. Ääni, joka muovasi koko laulamisen kulttuuria.
Ihmetellä jo pienenä poikana, että voiko Matteus-passion Jeesuksen esittää noinkin. Kuulla isoäidiltä legendaarisesta Helsingin vierailusta, jolloin innokkaat kuulijat täyttivät kulttuuritalon seisomapaikkoja myöten. Oppia mitä liedlaulu on. Schubertin jälkeen tajuta mitä Schumann on, sitten uppoutua Mahlerin ja Straussin vokaalimusiikkiin. Pohtia tänään olisivatko esimerkiksi Hanns Eislerin eksistentiaaliset elegiat tai Carl Loewen ihanat balladit mitään ilman tätä yhtä ainoaa tulkitsijaa. Ällistyä sitä repertuaarin laajuutta, levytysten määrää mihin yksi mies on kyennyt.
Kokea yhä uudestaan kuuluisat pianissimot, jotka salpaavat hengityksen. Fortet, joissa ei huudeta vaan lauletaan hallitulla voimalla. Sitten imeä ilmaa sisuksiinsa yhtaikaisesti taiteilijan kanssa ja tuntea liikuttunutta vahingoniloa; tupakkakeuhkot. Mutta mitä hengitystekniikasta kun omistaa tuollaiset äänihuulet tehden niillä kehostaan kokonaisvaltaisen instrumentin. Lumous ei haihdu; tässä on kuolematon ääni, onneksi tallentavalle vuosisadalle syntynyt lyyrinen baritoni-ihme. Schubertin ääni. Jos minun pitäisi valita vain yksi niistä yli neljästä sadasta levystä: http://www.youtube.com/watch?v=c8UDOmUcxCk
Dietrich Fischer-Dieskau kuoli perjantaina 18.5 Saksan Starnbergissa 86-vuoden ikäisenä.