Helsingin Sanomat julkaisi arkkitehtuurikriitikko Jonathan Glanceyn tuomion (HS Kulttuuri 15.5.) uudesta Musiikkitalosta otsikolla Kone ilman sielua. Varsin kylmään sävyyn kirjoitettu artikkeli tuskin itsekään huokui erityistä sielukkuutta, mutta ainakin se herätti monenlaista ajatusten vaihtoa sekä HS:n mielipidesivuilla että kulttuuriväen suosimissa kuppiloissa. ”Ettäs kehtaakin,” tuntui moni tuumaavan. Vuosien väännön, julkisen purnauksen ja loputtoman tuntuisen narinan jälkeen on vihdoin saatu kaupunkiin talo, jossa sopii musisoida niin, että soittajat ja konserttivieraat voivat nauttia musiikista ilman, että sivulauseeseen tarvitsee aina ujuttaa mainintaa kehnosta akustiikasta. Musiikkitalo on puhtaasti käyttäjälähtöinen luomus. Ja sitten se teilataan, ennen kuin se on edes valmis.
Paitsi että keskeneräisen teoksen kritisointi osoittaa, jos ei nyt tyylittömyyttä niin ainakin asioiden edelle kiilaamista, on sieluttomaksi soimaaminen sanavalintana virheellinen. Sielu on käsitteenä hankala, mutta yleisesti siitä puhutaan henkenä, sen käsitetään siis olevan jotain muuta kuin koreaa ulkokuorta ja kiiltäviä pintoja harmonisessa ympäristössä. Sielu syntyy materian sisällä huolimatta ulkoisista puitteista. Ja kriitikko käytti tilanteen hyväkseen arvostelemalla tyhjän talon sielua, siis sisältöä. Hutiin meni.
Onko vika meissä herkkänahkaisissa taiteilijoissa ja taidetoimittajissa, kun yhden ihmisen esittämä väite herättää niin voimakkaita reaktioita? Vai oliko syynä se, että väitteen esittäjä on ulkomailta saakka, mikä tietysti tarkoittaa, että Suomen maine musiikkimaana on tämän myötä mennyttä? Kriitikko, vaikka kuinka kouluttautunut ja kovaksi parkkiintunut tiukkapipo olisikin, esittää vain oman mielipiteensä, johon lukija voi joko yhtyä tai olla yhtymättä. Ulkomainen tai ei, on kriitikon ensisijainen tehtävä olla keskustelun avaaja, esilaulaja käsiteltävän teoksen tai konsertin tiimoilta, ja parhaassa tapauksessa tämä esilaulu vetää mukaansa yleistä ja rakentavaa puhelua aiheen ympäriltä. Kriitikko voi tyylillään määritellä, mihin sävyyn alkavaa keskustelua tunnustellaan, vai kuoleeko se ennen alkamistakaan. Tässä Glancey onnistui. Keskustelu alkoi ja kritiikki herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia.
Amfionin pääasiallinen perustamisperiaate oli tuoda suomalaiseen musiikkikenttään keskusteleva verkkojulkaisu, joka kannustaa lukijoitaan purkamaan ajatuksia konserteista, levyistä, tapahtumista tai muista musiikin parissa koetuista hetkistä. Siksi kannustamme lukijoitamme kommentoimaan tekstejä ja arvioita, jotta kritiikki ei jäisi yksipuoliseksi julistukseksi, vaan olisi keskustelunavaus musiikkikokemuksien vaihtelulle. Moniäänisyys toimii ilman säveltasojakin.
Tämän vuoksi kutsuisinkin kritiikkejä mieluummin sanalla ”katsaus”, sillä kritiikki on sanana jo ryvettynyt. ”Arvio” tuo mieleen enemmänkin arvelut, arvaukset, arvot ja arvioidut valmistumisajat, mitkä tuppaavat venymään tilanteesta riippuen, etenkin Musiikkitalon kohdalla. Syksyllä ja ajan kuluessa Musiikkitalo joutuukin todellisen arvioinnin, katsauksen kouriin, kun sen toiminta alkaa opiskelijoiden, yleisön ja muusikoiden kohtauspaikkana, jonka pääasiallinen tehtävä on soida kauniisti ja kerätä musiikkiväki yhteen. Siinä vasta sielu punnitaan.