Helsingin kamarikuoron ja Uusinta-kamariyhtyeen yhteiskonsertti pursui tekstejä toinen toistaan runsaammassa muodossa. Illan teoksien lyriikat eivät tuntuneet pysyvän ohjelmakirjasen sivuilla, vaan pyrkivät pomppimaan konsonanttiensa voimalla ulos ilmoille. Ääniksi ja säveliksi olivat puettu John Asberyn ytimekkäät ja oudon arvokkaat miniatyyrit, 1200-luvulla eläneen persialaisen Jal?l ad-D?n Muhammad Balkhi-R?m?n pylväsrunot Jaakko Hämeen-Anttilan suomennoksina, sekä seitsemän ikkunaa Kristiina Wallinin häkellyttävän rikkaaseen, eteeriseen proosarunouteen, josta tämän arvion otsikkokin on peräisin.
Helsingin Musiikkitalon Camerata-sali oli niinikään ääriään myöten täynnä. Tilaisuus oli houkutellut paikalle tavanomaisen ammatti- ja melomaanikuulijakunnan lisäksi muun muassa monipäisen ranskankielisen koululaisjoukon.
Illan aikana kuultiin kaksi kantaesitystä, joista Ville Raasakan Kantaatti oli HKK:n ja heidän kanssaan soittaneen Uusinta-kamariyhtyeen yhteistilaus. Ohjelman monipuolisuutta lisäsi se seikka, että konsertti mieltyy HKK:n viimevuotisen Klang-konsertin pariksi. Tuolloin ohjelmassa oli lähinnä teoksia, joissa tekstiä käsiteltiin äännegeneraattorin tavoin, sanojen merkityksen ollessa taka-alalla tai vain ja ainoastaan säveltäjän tiedossa. Tänään tekstille ja senkin mukana kontekstille annettiin etuajo-oikeus.
Huomioitavaa konserttiparista on sekin, että nyt vihdoin kuulimme hiljattain edesmenneen Elliott Carterin ihastuttavan ivallisen teoksen Mad Regales (2007). Viime vuonna teos jäi sairastumisen takia pois ohjelmasta. A cappella -sekstetto toi sähköisesti esiin John Asburyn runojen vakavankoomiset sivallukset; tämän pikkutarkan ja vaativan teoksen HKK vetää jo rutiinilla.
Illan avasi kantaesitys. Kalevi Ahon Kolme laulua Mawlana Rumin runoihin edusti kuororepertuaarin perinteistä siipeä. Alunperin amatöörikuorolle sävelletyssä triptyykissä runon tekstit, sen muoto, paino ja rytmi kulkivat myötäkarvaa lauletun kanssa. Sanat erottuivat erittäin selkeästi artikulaation ollessa musiikillisestikin ilmeistä, joten HKK oli vapaa leikkimään nyansseilla ja väreillä ilman, että tasapaino järkkyi.
Tänään ensimmäistä kertaa viimekesäisen Einojuhani Rautavaara -kuorosävellyskilpailun jälkeen kuultu Zesses Segliaksen voittajateos [?-] eli álfa steritikón asuu HKK:n viimevuotisen Klang-konsertin abstraktissa maailmassa. Teos käsittelee peilauspintaa asian ja anti-asian välillä. Kreikan prefiksi ?- on suomennettuna ’epä-’ sanojen edellä, tai ’-ton’ niiden perässä. Kuorotekstuurit ja hokemat tuntuivatkin kääntyneen päälaelleen, ja monet kohdat kuulostivat ikään kuin takaperin tai sisäänpäin lauletuilta. Kuoronjohtaja Nils Schweckendiek kertoi teoksen kantaesityspaikan, Viitasaaren kirkon akustiikan, innoittaneen säveltäjää sijoittamaan laulajat viiteen ryhmään yleisön ympärille. Tämä tilaratkaisu toisinnettiin Cameratassa hieman uudelleenräätälöitynä. Segliaksen luomus herkkine mattoineen, pilvineen ja täsmävalittuine kirkaisuineen on äänimaailmaltaan valloittava. Se ei sitä läheskään aina ole, mutta tässä tapauksessa surround-tekniikka oli omiaan upottamaan kuulijan teoksen sisälle, luoden mielestäni lähemmän yhteyden kuullun ja kuulijan välille. Sopraano Mirjam Schulman toteutti lopun solistiset ultrakoloratuuriliu’ut kuulijan pysäyttävällä, suorastaan tyrmäävällä taidolla ja tarkkuudella.
Niin kuin kahden kamariyhtyeen fuusiota voi jo kutsua orkesteriksi, voi HKK:n ja Uusinnan muodostamaa kokoonpanoa tituleerata näyttäväksi kapelliksi. Nils Schweckendiekillä oli täysi työ pitää Ville Raasakan mammuttimaista Kantaattia kuorolle ja kamariorkesterille kasassa. Riemukkaasti ulospäin potkiva luomus perustuu säveltäjän mukaan täysin Kristiina Wallinin teksteihin. Säveltäjä ja runoilija valitsivat yhdessä Wallinin jokaisesta neljästä runokokoelmasta kattavan sarjan tekstejä. He kävivät niinikään yhdessä läpi kokonaisuuden pääteemat ja -elementit. Lopputuloksena oli rytmien ja värien akrobatiaa, jossa korvani kuulivat muun muassa seuraavaa: yhteensulautuneen kuoron ja orkesterin äärimmäisen fyysisen reaktion Wallinin teksteihin, laulajien pelon ja rohkeuden teksti- ja sanomapaljouden edessä, sopraano Heta Kokkomäen tiuskat muodonmuutokset laulusta kuiskaukseen ja takaisin sekä kontrabasisti Teemu Kauppisen koko yhtyettä kannattelevan pohjakiven. Tekstit ovat erillinen teos, jota kantaatti peilaa hyppien, heilahdellen ja hengittäen samaa ilmaa, urbaanin scherzon elkein. Vaikka kantaatti olisi takuulla tullut enemmän oikeuksiinsa orkesterin ja kuoron balanssin suhteen tilavammassa salissa, viesti – eli tekstin ja musiikin särmikäs rinnakkaiselo – meni perille. Wallinin fantastisiin teksteihin aion tämän innoittamana tutustua lähemmin.