Defunensemblen Soikoon!-konsertti Musiikkitalon Camerata-salissa lähti vaivihkaa liikkeelle. Lavannurkassa viritellyt naamioitunut sellisti (Markus Hohti) oli jossain vaiheessa aloittanut Tiina Myllärisen Ballo in maschera -teoksen ja yleisö hiljeni vähitellen kuuntelemaan. Kantaesityksensä saanut ”naamiaistanssi” on monella lailla virkistävän omaperäinen teos. Se ei pyrkinyt piilottelemaan eikä silottelemaan jyrkkiä leikkauksiaan materiaalista toiseen. Myllärinen käyttää aivan estottomasti pitkiä lainauksia Bachin tanssisarjoista Straussin valsseihin, hän leikkelee ja pinoaa niiden palasia päällekkäin ja lomittain elektroniikan keinoin.
Sibelius-Akatemian sävellyksen professorin Veli-Matti Puumalan suunnitteleman elektroakustisen konsertin musiikkia hallitsivat häly ja irtiotto tasavireisyydestä. Yksi konsertin punaisista langoista oli kosketinsoittaja Emil Holmströmin siirtyminen soittimelta toiselle. Konserin avaran ”keskilaivan” muodostivat Lauri Kilpiön klavikorditeos Poème de jeux acoustiques ja Maija Hynnisen winnowing pianolle ja elektroniikalle. Laajempien teosten keskellä kuultiin Jussi-Matti Haaviston ytimekäs nauhateos Outer considering, joka perustuu huolella valittuihin konkreettisiin ääniin.
Lauri Kilpiö on jättänyt klavikorditeoksessaan sävelkorkeudet syrjään ja keskittynyt hälyäänten rikkaaseen maailmaan. Teoksen rytmisyys kasvoi riemastuttavan primitiiviseksi tanssiksi, jonka kruunasi Emil Holmströmin taidokas esitys.
Koin Maija Hynnisen pianoteoksen winnowing konsertin vaikuttavimmaksi teokseksi. Istuin juuri sopivasti aivan keskellä yleisöä, joten saatoin seurata teoksen hienovaraisen äänimaailman levittäytymistä ympäri salia. Toimittaja Osmo-Tapio Räihälä sanoi hyvin osuvasti alkujuonnossaan, että ensemblen elektroniikasta vastaavat äänisuunnittelijat Timo Kurkikangas ja Marko Myöhänen ovat aivan samalla lailla muusikkoja kuten perinteisempien soitinten taitajat. Hynnisen teoksessa pianon keinovaroja laajennetaan saumattoman orgaanisella tavalla, teoksen loppupuolella korkeuksissa lehahtelevien lintujen siiveniskujen havina aktivoi kuulijan mielessä kytköksiä unen ja piilotajunnan maailmaan. Samalla lailla myös Hanna Kinnusen esittämä Markku Klamin aura alttohuilulle ja elektroniikalle viekotteli kuulijansa pehmeän soljuvan sointivirran kannattelemaksi.
Konsertin päättänyt Juhani Nuorvalan energinen Boost sellolle ja analogisyntetisaattorille onkin sitten aivan eri maailmasta. Markus Hohdin ja Emil Holmströmin lennokkaassa esityksessä kiidettiin hurjaa kyytiä surrealistisen urbaanissa maisemassa, jossa neonvalot heijastuvat tajuntaa laajentavasta spektristä.