Kaksi amfionistia äkkäsivät konsertin päätyttyä toisensa salissa. Oli jäänyt vähän epäselväksi, kumman oikeastaan pitikään kirjoittaa tästä konsertista. Päätettiin tehdä toisin kuin yleensä: ei yritetä puristaa yhden ihmisen ajatuksia tiiviin konserttiarvion muotoon – vaan kirjataankin ylös koko konsertinjälkeinen keskustelu. Kriitikkomaisesta kielenkäytöstä livettiin nopeasti, ja säveltäjäkollegat haastoivat paitsi toistensa argumentaatioita myös omia ennakko-odotuksiaan ja konserttiarvioinnin perusteita.?
Avantilaisuuden ytimessä
JH: Olimme tosiaan maanantaina Avanti!-kamariorkesterin KLANG-konsertissa. Kolme kotimaista kantaesitystä ilman päälleliimattua hurlumheitä on Avantilta hyvää työtä olennaisen äärellä. Ohjelmakirja haastoi kiinnostavasti sekä säveltäjät että solistit pohtimaan konsertoivuutta, teknisiä ratkaisuja ja solistin persoonallisuuden heijastumista teoksiin. Salikin oli niin täynnä, etten meinannut viime tingassa tullessani enää edes löytää istumapaikkaa. Menestyksen avaimet olivat käsissä. Mitäs Lauri tuumasit?
LS: Mitä yhtyeeseen ja saliin tulee, niin hyvältä kuulosti. Ensimmäisinä kuulluissa Kirmo Lintisen ja Olli Koskelinin teoksissa, jotka olivat sellokonserttoja, sello kuului hyvin, ensemble kuului hyvin ja roolit olivat selkeät. Sen sijaan konsertin päättänyt Sebastian Fagerlundin teos oli niin paljon integroituneempi, ettei sello ollut mielestäni enää solisti, eikä soittimien erottuminen toisistaan tuntunut olevan tärkeää. Avanti soitti todella hyvin, ja erilaiset teokset saivat kukin omanlaisensa asun. Olikin mukavaa olla pitkästä aikaa konsertissa, antaa musiikin hyökyä ylitse!
JH: Lintinen vastasi ohjelmakirjan kysymykseen konsertoivan teoksen ideasta nykyaikana seuraavasti: ”En tiedä. Teen sellaisia konserttoja, jotka mielestäni pysyvät kasassa.” Konserttitilanteen haastattelussa hän nauratti yleisöä sanomalla, että hänen kaikki lukuisat konserttonsa ovat samanlaisia. Eikö Lintinen tässä kieltäydy kaikenlaisesta diskurssista?
LS: Tavallaanhan hän rakentaa lähtöoletuksen, että älkää odottako mitään uutta. Mutta sehän on yksi tärkeimmistä syistä mennä kuuntelemaan uutta musiikkia! Toki oman juttunsa voi tehdä uudella tavalla. Mutta kun säveltäjä sanoo ”en tiedä”, niin kuka sitten tietää?
JH: Näinpä. Pelkään vain, että tulkitsemme tässä säveltäjää liian kirjaimellisesti – eiväthän teokset tietenkään samanlaisia ole. Ehkä tämä pitäisi nähdä ironisena heittona kuvitteelliselle vastakkainasettelulle ”ne uutta luovat modernistit vs. me muut”. Yleisö siis (uskoakseni) nauroi sille päivänselvyydelle, ettei täysin samanlaisia kappaleita tietenkään pysty kukaan säveltämään, vaikka kuinka yrittäisi – ainahan joku muuttuu. Meidän sukupolvellamme ei tällaista kielenkäyttöä enää juuri tapaa. Sen sijaan vanhemmilla – tyyliin katsomatta – tuntuu olevan tapana viljellä tällaisia poleemisia, provokatorisia, mutta sisällöltään melko tyhjiä heittoja. Sellainen on suomalaisen nykymusiikkikeskustelun perinne.
LS: Tässä tulemme siihen, että konsertti oli hyvin suuressa määrin Avanti-konsertti: tuttu asiantunteva yleisö ja niin edelleen. Sinänsä siis hyvät raamit tuollaiselle heitolle – samoin kuin tuollaiselle teoskavalkadille. Lintisen konserttohan oli konserttona hyvin perinteinen, italiankielisiä nimiä ja kadenssia myöten. Hyvin tehtyä sellaista kohtaan minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa. Pidin muuten tuosta kadenssista.
JH: Niin soolokadenssissa oli se vapaan kielen pizzicato-ostinato, jonka ympärillä musiikki pyöri, jolloin tuli vaikutelma kahdesta soittimesta. Näppärää, toimivaa ja mielenkiinnon yllä pitävää, mutta aika pienoismuotomaista. Koskelinin konserton kadenssista taas löysin kaipaamaani painavampaa substanssia ja pitkälinjaisuutta, jäntevyyttä. Itse yritän välttää tilannetta, jossa intensiteetti lopahtaa kadenssiin tullessa ja siirrytään sellaiseen vapaalta kuulostavaan ”soitteluun”.
LS: Tuo sama pizzicatoideahan muuten toistui myös Koskelinin teoksessa – ja Fagerlund teki siitä kokonaan pointin! Tässä konserttikokonaisuudessa Lintinen olikin selkeydessään oiva aloittaja.
JH: Itselleni tuli Lintisen teoksen kohdalla sellainen olo, että teoksen kokoonpano oli sen satsiin nähden väärän kokoinen. Tuollainen kirjoitustapa kuulostaa isommalla jousistolla paljon vakuuttavammalta, kun taas tällainen pienempi yhtye kaipaisi filigraanisempaa, vivahteikkaampaa ja kamarimusiikillisempaa kirjoitustapaa. Muuten vaarana on kuulostaa sovitusmaiselta.
Vuorijonoja ja tasankoja
LS: Kun Lintisen teos oli avaus yhteen suuntaan, niin Koskelinin tapauksessa oltiinkin jo pitkällä ihan toisessa suunnassa. Tähän maailmaan tultiin vieläpä aikalailla valmistamatta. Ensimmäinen ajatukseni teoksen päätyttyä oli, että teoksen materiaali olisi päässyt paljon paremmin oikeuksiinsa, mikäli teos olisi ollut lyhyempi. En tietenkään esitä mitään maagista viisi minuuttia pois tuosta -ratkaisua, mutta teos kyllä vähän ”outstayed its welcome” (”pitkää vierailua liiaksi”).
JH: Itse huomasin vähän yllättäen kaipaavani kestotietoja käsiohjelmaan. Kesken Koskelinin aloin pohtia, missä vaiheessa teosta mahdamme olla; muisti alkoi kuormittua, kun kokosin kuvaa teoksesta päässäni. Loppuhan oli kaiken perustelevaa, erittäin taidokasta ja hyvinsoivaa ensemblekudosta. Paitsi, että siinä suorastaan vaikutuin kudoksen taidokkuudesta, niin oli selvää missä oltiin ja minne oltiin menossa. Alkupuolella oli paljon poukkoilua, joka ei perustellut itseään: tunnelmat vaihtelivat aina tiukasta ekspressionismista lähes arvopärtmäisen staattisiin ostinatoihin. Ehkäpä se, että säveltäjä olisi kutsunut suosiolla teostaan moniosaiseksi ja kirjoittanut nimet käsiohjelmaan, olisi helpottanut vastaanottimien säätämistä teoksen taajuudelle. Tai sitten olisi voinut sanoa ”tervetuloa eksymään!”, semmoinenkin lähtökohta on periaatteessa mahdollinen. (Saa nähdä, miten seuraavat kuuntelukerrat toimivat!)
LS: Niin, Koskelinin konsertossahan alkoi aina vaan uusi asia uuden asian perään, ihan loppuakin kohti – jolloin teos yhtäkkiä loppuikin kuin seinään. Oikeastaan aika ovelaa, että vaikka loppua koko ajan odotettiin, niin silti se tuli yllätyksenä! Koskelin aloitti ikään kuin vielä uuden taitteen, mutta sitten teos loppuikin, ”leaving to want more”…
JH: …jättäen kaipaamaan lisää?
LS: No, tässä vaikutelmassa keskeistä oli juuri teoksen pitkä kesto. Mukaansatempavan alun jälkeen tultiin pitkälle autiolle tasangolle, jossa alkoi jo näkyä edellisten retkikuntien luurankoja. Toiselle vuorijonolle tultiin lopulta mielestäni liian myöhään. Se vuorijono oli kyllä sitten taas kiinnostava.
JH: Tähän tietysti vaikuttaa sen välissä olevan tasangon koostumus. Pelkkä tasankokin voi olla hyvä, jos se on todellinen nähtävyys. Kun sanoit, että Lintisen konsertto juuri tätä ennen kuultuna vaikutti vastaanottoosi, niin itselläni taas kävi niin, että Koskelinin kuvaus konsertostaan sankarikonserton vastakohtana sai jo kuvittelemaan sellaista ”tietynlaisuutta”, johon nähden itse teos olikin lopulta yllättävän paljon tavanomaisempi. Esimerkiksi säveltäjä teki juuri ennen esitystä lempeää, yleisöä naurattanutta pilkkaa ”sankarikonserton” tyypillisestä vuoropuhelutekstuurista solistin ja yhtyeen välillä, mitä halusi välttää. Itse teos alkoi kuitenkin juuri tällaisella tekstuurityypillä.
LS: Tuo on ongelma ja vaara etukäteiskuvailussa, etenkin mikäli paikalla on ihmisiä, jotka mielellään kuvittelevat musiikkia mielessään. Paikallahan oli lisäksemme ’jonkin verran’ muitakin säveltäjiä.
JH: No joo… Mutta silti. Vai onko tämä turhaa motkotusta?
Tykkääminen vs. onnistunut teos
LS: Lintisen kanssa minulla taas kävi niin, että vaikka tiesin kyllä minkälaista odottaa, jäin miettimään miten jättää tyylilliset kysymykset ja eroavaisuudet taustalle ja päästä niiden yli – itse kappaleen äärelle.
JH: Niin, mutta tuohan on arvioijan perustehtäviä, arvioida teos oikeassa seurassa, oikeassa kategoriassa. Esimerkiksi elokuvamusiikkia ei kannata arvioida konserttimusiikin viitekehyksessä. Eikä verhoa ohuena, helposti rypyttyvänä mattona.
LS: Toisaalta olen kyllästynyt siihen, mitä Lontoossa kuuli usein: ”the piece does what it sets out to do, and does it well”…
JH: …eli vapaasti käännettynä ”kappale onnistuu omassa tehtävänasettelussaan”?
LS: Kaipa sen voisi kääntää noin. Usein tämä lause sanotaan viileän etäisesti, tehden selväksi ettei itse kaikesta huolimatta pidä teoksesta.
JH: Niin, sittenhän voi tietysti mennä askeleen pidemmälle ja sanoa, ettei alkuperäinen tehtävänasettelu ollut mielekäs tai tarpeeksi kunnianhimoinen. Saksassa – jossa vastaavat keskustelut tuntuvat (yllättäen?) arvottavan musiikkia henkilökohtaisemmin, pidän/en pidä -akselilla – olen kuullut enemmänkin sellaista ”eihän pelkästään tuo nyt vielä ole tarpeeksi painava syy kirjoittaa kappale” -retoriikkaa.
LS: Entäs sitten esityksellinen näkökulma? Minusta näistä kaikista kolmesta esityksestä Timo-Veikko Valveen esitys oli ehkä konsertoivan sellismin näkökulmasta se vakuuttavin.
JH: Tuosta on helppoa olla samaa mieltä, joskin kantaesitysten yhteydessä teos ja sen esitys voivat salakavalasti sotkeutua toisiinsa…
LS: Sen sijaan Trey Lee osoitti enemmän tekniikkaa, esitys oli semmoinen ”workout” (kuntoilutuokio). Valve taas löysi oman ilmaisuvoimansa siitä musiikista, kertoi selkeän oman viestinsä – toimi teoksen kertojana, mitä ensemble väritti. Vaikkei kerronta kronologista ollutkaan, se oli sitäkin ilmaisuvoimaisempaa.
JH: Erityisen mieleenpainuva oli tosiaan kadenssiin tulo ja kadenssin muotoilu. Siinä Valveen (käsitteenä vaikeasti määriteltävä) lavapresenssi ja karisma pääsivät oikeuksiinsa, omalakisesti. Tätä Koskelinin musiikin monisyisyys ja tietynlainen ennakkoluulottomuus tukivat saumattomasti. Vaikka kaiken takana on lähes lukemattomia työtunteja niin säveltäjän kuin esittäjän puolelta, syntyi taianomainen illuusio siitä, että musiikki luodaan juuri nyt edessämme.
LS: Se, että solisti pystyy kantamaan tuollaista massaa huolettomasti harteillaan ja käyttämään sitä oman ilmaisunsa lähtökohtana, on kyllä todella vaikuttavaa.
JH: Toisaalta sitten on sitä muuta vaikeaa, nimittäin meille vaikeana näyttäytynyt teoksen kokonaismuoto, sen muotoileminen parhaalla mahdollisella tavalla. (Tähän musiikin säkeiden muotoilun mikroagogiikan problematiikkaanhan päästään tyypillisesti paremmin edellisten tyylikausien teosten kanssa, kun harjoituksia ja edellisten tulkintojen ponnahduslautaa on niin paljon enemmän.)
LS: Entäs sitten illan suuri succès? (Fagerlundin teos)
JH: Minun on yleisesti ottaen mahdotonta vastata kysymykseen ”tykkäsitkö?”, sillä asia ei ole niin mustavalkoinen. Olisihan tietenkin helppoa vain joko nostaa tai laskea peukalonsa, minkä jälkeen säveltäjälle käy niin kuin käy… (naurua) Mutta todellisuudessahan säveltäjä itse on (hänen tulisi olla?) oma tiukin kriitikkonsa.
LS: Aivan. Parhaat muille annettavat neuvot ovat niitä, joita itse kaipaisi!
JH: Säveltäjä myös usein kuuntelee toisen säveltäjän uutta musiikkia eri tavalla kuin kriitikko. Sanotaan, että ”konsertin paras teos oli se, jonka aikana alkoi tulla musiikillisia ideoita mieleen”. Joskus huomaankin kaipaavani kuulemastani musiikista sellaista, mitä olen alkanut vaatia itseltäni – toisaalta joskus taas nautin siitä, että joku tekee suurella vakaumuksella aivan päinvastaisesti, jolloin omat ajatukset tuulettuvat. Fagerlundin teos tuntuikin täyttyvän ne toiveet, joita olin vähäistä vastakaikua saaden esittänyt edellisille teoksille. Näin ollen se nousi esiin ja tuotti mielihyvää – vaikka olen suhtautunut ja suhtaudun edelleenkin Fagerlundin säveltaiteeseen tietyin varauksin.
LS: Mietin kappaleen aikana, että tämähän ei ole sellokonsertto. Tarkistin ohjelmakirjasta ja eihän se siellä sillä nimellä kuljekaan. Kyseessä on Stone on Stone vahvistetulle sellolle ja ensemblelle.
JH: Kappas tosiaan. (Ehkä Ligetin sellokonserton jälkeen määritelmäni ovat väljentyneet äärimmilleen?)
LS: Minua ei haitannut se, ettei Fagerlund onnistunut ”ratkaisemaan omia tehtävänantojaan”. Lähtökohtanahan oli vahvistetun sellon ja viehättävän puhallinkokoonpanon kiinnostavat mahdollisuudet – joita Fagerlund ei etsinyt, eikä kyllä mielestäni löytänytkään. Etenkään mitä tulee amplifioidun sellon mahdollisuuksiin. Mutta teoksena se oli oikein osuva. Se ei siis ollut sellokonsertto, eikä teos elektronisesti vahvistetulle sellolle mitä niikseen tulee, mutta se oli hyvä teos.
JH: Tuossa olen ehdottomasti samaa mieltä, teos oli hyvä. Fagerlundin musiikki näyttäytyi minulle – tyylikategorioista viis – puhetavaltaan vakuuttavana, vangitsevana, riittävän omaperäisenä ja keksinnältään pakottomalta. Hyvää musiikkia. ”Sellainen puhuja, jota pysähtyy kuuntelemaan”, on paras äkkiseltään keksimäni metafora. Tämä on ominaisuus, jota yleensäkin jään uusissa teoksissa kaipaamaan kun sitä on heikosti, ja jota ihailen, kun sitä on. Tavallaan yllättävää, sillä Fagerlundin tuoreesta viulukonsertosta en innostunut. Se oli aivan turhan turvallista. Ainahan se harmittaa, jos taitava ja lahjakas säveltäjä ei ota pienintäkään riskiä. Nyt riskinottoa oli ja olin siitä kovasti iloinen. Mutta kyllä tämän uutukaisenkin jälkeen tekisi mieli esittää kohtelias huolestuneisuuden ilmaisu taiteilija Fagerlundin maailmankuvasta, sillä hän käytti tämän Stone on Stonen esittelyssä sanaa ’brutaali’.
LS: Ei se kyllä brutaalia ollut missään mielessä, se oli erittäin sovinnaista! Toimivaa ja sulavaa, mutta sovinnaista ja turvallista. Melkein tekisi mieli kysyä, tarvittiinko sitä elektroniikkaa, kun hän ei tuntunut tekevän sillä mitään. Hänhän myös antoi ymmärtää kyseessä olevan hänelle aiempaa kokeilevampi teos, mutta ei se sitäkään kyllä ollut.
JH: En olisi noin jyrkkä. Entä jos elektronista osuutta ei ollut tarkoituskaan huomata – paitsi jos sen ottaisi pois? Itse ainakin haaveilen sellaisesta musiikista, jossa elektroniikkaa ei huomaa, vaikka juuri se tekee teoksesta taianomaisen. Tällaisia teoksia tulee vastaan lähes yhtä usein kuin yksisarvisia, sillä tyypillisesti elektroniikasta otetaan niin paljon tehoja irti. Elektronisen musiikin pyhätössä, IRCAMin Agora-festivaalilla Pariisissa joitakin vuosia sitten sitten vieraillessani oli tarjonta juuri sitä, mitä odotin – todella homogeenistä ja efektoitua. Tiettyjä odotuksia oli siis sille, millaista olisi Sebastian Fagerlundin elektroakustinen musiikki. Mutta sitten kun kuulin teoksen solisti Markus Hohdilta teoksessa käytetyistä kitarapedaaleista, annoin itselleni luvan odottaa jopa nyt kuultua villimpiä ratkaisuja. Onhan siellä Ranskassakin Raphaël Cendo ja muut uuden sukupolven kauhukakarat. Heidän yhteydessään brutaali on oikein hyvä sana.
LS: Tässä palataan taas tähän, että oma mielikuvitus on meille se pahin vankila! Hauskaahan se olisi, että jos teoksen elektroniikka olisi tosiaan ollut niin hyvin suunniteltu ettei sitä huomaisi – mutta entä jos se olisikin unohdettu laittaa päälle! (naurua) Mutta ehkä tämä menee vähän saivartelun puolelle. Ja olihan siinä alussa siinä sellainen jännä vuoropuhelu sellon ja tam-tamin välillä, mutta se ei jatkunut siitä sitten. Aika magnuslindbergmäinen aloitus muuten!
JH: Eikä kovin yllättävä, sillä siellä Fagerlundin säveltäjänjuuret ovat.
LS: Itse yllätyin siitä, että vaikka Koskelinin musiikki kosketti, niin silti jollain asteikolla nostaisin Fagerlundin sen yläpuolelle, teoksena. Se oli kokonaisuutena kaikista hallituin.
”Tarvitaanko vielä uusia soittotapoja?”
JH: Ohjelmalehtisestä vielä, siinähän oli ne kolme kysymystä konsertin säveltäjille ja solisteille – mikä oli hieno idea! Toinen kysymys kuului: ”Tarvitaanko vielä uusia soittotapoja ja/tai teknisiä ratkaisuja?” Tästä minulle tuli mieleen, että tässä viitataan johonkin näkymättömään säveltäjätyyppiin, joka ei ollut konsertissa edustettuna. Siis, että on tietty implisiittinen musiikin suunta, joka vastaisi automaattisesti ”kyllä, tottakai tarvitaan” – eikä sitten mitään muuta. Ikään kuin sellainen säveltäjä olisi. Kysytään ”tarvitaanko vielä”. Vielä?
LS: Niin, se on ladattu kysymys, piikittelevästi esitetty. ”Tarvitaanko vielä” – ”No eihän toki, onhan noita jo tarpeeksi. Nyt on toinen aika.” Erittäin typerä sana tuossa kontekstissa.
JH: Jos kerta kuvitellaan, että tällä tavalla (”vielä”) tietyissä piireissä ajatellaan – muutenhan kysymys ei olisi mielekäs – niin miksei sitten mukaan otettaisi yksi tällainen säveltäjä ja annettaisi hänen puhua? Sen sijaan maalataan tällainen mystinen taruolento (vrt. ’modernisti’, ’darmstadtlainen’), jolle ei kuitenkaan anneta puheenvuoroa. Vastataan vieläpä hänen puolestaan, opitunkulunein fraasein: ”näitähän oli jo 60-luvulla (jolloin elin lapsuuttani, sinua ei vielä ollut), ei se uusi krihnutus tai kruhnutus viulusta kannata – senhän saa paremmin lyömäsoittimesta”. Tässä minusta missataan aika rankasti koko taiteen pointti.
LS: Minulla nousee heti Konseptin kilvekäs ritari esiin sanomaan: ”mutta se ei ole sama asia!” Kaikki riippuu kontekstista, tilanteesta, teatterista, siitä kuka sen tekee, millä hetkellä… Ei sitä voi sanoa noin suoraan.
JH: Kärjistän: Samaa logiikkaa noudattaen voitaisiin kaikki tehdä elektronisesti, mitäs sitä enää lyömäsoittajaakaan vaivaamaan. Oikeastaan ei tarvitse tulla edes konserttisaliin, vaan voi kuvitella koko jutun kotona. Tai olla kuvittelematta.
LS: Vaikka kysymys on aika hyökkäävä, ei kukaan asetu puolustuskannalle. Totta kai sävellykseen tarvitaan ne äänet ja tekniikat, joita teos vaatii. Ihan tyhmää olisi olla ääniä vastaan, koska mitä varaa kenelläkään on heittää työkaluja työkalupakista tai leluja laatikosta veks. Ei sitä koskaan tiedä, mitä sitä vielä tulee tarvitsemaan jonkin tietyn kokonaissoundin aikaansaamiseksi.
JH: Fiksuiten vastasikin konsertin ainoa ulkomaalainen, hongkongilainen Trey Lee: ”Mielestäni on aina tarve tutkia soittimesta löytyviä uusia ilmaisumahdollisuuksia. Ei ole niin tärkeää, kuuluvatko tulokset uusina soittotapoina vai uudenlaisena käsitteellisenä ymmärtämisenä.” Tämähän on juuri se juttu! Se, mikä uutuudessa on arvokasta, on kaikista voimakkaimmillaan sellaisessa kokemuksessa, jossa vanhassa havaitaan uutta – jotain mikä on aikaisemmin mennyt ohi huomion.
LS: Totta. Trey Lee hienovaraisella hyväkäytöksisyydellä heittää loat takaisin kysyjän niskaan: eihän tämä kysymys ole tärkeä! ”Aina on tarve tutkia soittimesta löytyviä uusia ilmaisumahdollisuuksia” jättää tilanteen äärimmäisen laajaksi. Sehän on suorastaan itsestäänselvyys. Tämähän on juuri sitä mitä me teemme.
JH: Väittäisin, että jopa tuo on turhan rajaava. Jättäisin nimittäin sanat ”soittimesta löytyviä” kokonaan pois: ”Aina on tarve tutkia uusia ilmaisumahdollisuuksia”. Soittimessahan on aina se ihminen kiinni, ja siitä ihmisestähän tässä on kyse.