Kuukauden ensimmäisen maanantain iltakuudesta on tullut Helsingin seudun nykymusiikkifriikkien keskuudessa synonyymi toisen kautensa aloittaneelle Klang-konserttisarjalle. Viime vuonna Suomen nykymusiikkiyhtyekirjon kattavasti esitellyt uusimman musiikin ketju jatkuu yhdeksällä konsertilla syksyn ja kevään mittaan Musiikkitalon Cameratassa. Konsertit myös radioidaan ja ovat kuunneltavissa aina kuukauden ajan YLE Areenassa.
Kaatosateesta konserttiin pelastautuneille eivät mikrointervallit jääneet illan aikana pelkiksi kuriositeeteiksi. Illan ensimmäinen teos, Georg Friedrich Haasin Flow & Friction (2001) oli ainoa, jossa todella kuuli kädestä pitäen minkä kokoisista sävelaskeleista tänä iltana on kyse ja oli siksikin omiaan avaaman niille omistettu konsertti. Alunperin Julian Carrillonin suunnittelemalle ja Sauter Piano Companyn vuonna 1958 valmistamalle 1/16-osasävelaskelpianolle (jonka 96 kosketinta kattavat yhden oktaavin) sävelletty teos mallinnettiin tätä esitystä varten kahdella keyboardilla, joita soittaneet Emil Holmström ja Jouko Laivuori pärjäsivät hyvin kahden soittajan version koordinointihaasteiden kanssa. He saivat Haasin liukuvat tremolot ja glissandot kuulostamaan lähes pykälättömiltä. Teoksen elementaarisuus ja yksinkertaisuus oli valttia korvan puikkelehtiessa niin kompleksisen harmoniamaailman parissa kuin yrittäessään mahtua sävelien väliin.
Illan tuorein teos, Jouni Hirvelän Tatuoitu kivi (2011), pyrkii läheiseen suhteeseen luonnon, ja erityisesti Ahvenanmeren saariston Källskärin äänimaailman kanssa. Saarella, jossa teoksen sävellystyö sai alkunsa, äänitetyt tuulen, veden ja kivien hankauksen äänet olivatkin kamariyhtyeen muusikoille kuin toinen partituuri: nauhan äänet morfaantuivat paikoitellen hämmästyttävän saumattomasti esiintyjien soittoon. Hirvelä kertoikin ennen esitystä luoneensa yhteyden harmonian ja sointivärin välille. Lisäksi teoksessa oli vahvasti esillä transitioita hälyäänistä melodioihin; neljäsosasävelaskeleet, toisinaan osana spektriharmoniaa, toimivat näiden luonnonsiltoina. Nämä tuotiin esiin Veli Kujalan fantastisella ¼-sävelaskelharmonikalla sekä cembalolla, jonka yläsormio on viritetty ¼-askeleen normaalia alemmas.
Konsertin interludi, Kujalan sooloteos ”tuunatulle kurtulleen” ja nauhalle Accordion hyperoriental (2009), jää vauhdistaan ja voimakkuudestaan huolimatta vaisuksi teokseksi, joka toimisi mielestäni paremmin soitettuna yhdessä teoksen inspiroineen marokkolaisen lyömäsoittajan Khalid El Berkaouin kuin nauhan kanssa. Kujalan pysäyttävä virtuoosisuus ja monipuolisuus niin keksijänä kuin soittajana on ilmeistä. Tälle soittajalle ja soittimelle sävelletään tulevaisuuden harmonikkarepertuaari!
Haasin kuudes jousikvartetto (2010) sekä Sampo Haapamäen jousikvartetto Connection (2007) olivat illan vahvimpia kokonaisuuksia. Kumpikin teos menee mikrotonaalisuudellaan niin kauas, ettei aspektia voi erottaa kappaleen muodosta ja harmoniasta. Mikrointervallit sulautuvat jousien homogeeniseen sointiväriin ja harmonioihin niin luontevasti, että teokset pärjäävät hyvin ilman lisänimeä ’mikrotonaalinen teos’. Haasin teoksessa on kaunis kaari jousien avoimien kielien puhtaista kvinteistä – nekin perinteisessä mielessä mikrointervalleja, kuten säveltäjä huomauttaa – lopun ”vapaaseen liitelyyn tuntemattomassa äänimaailmassa”. Teoksen loppua kohden harmoniat tosiaan muuttuvat yhä ennenkuulumattomiksi, mutta silti hyvinkin käsin kosketeltaviksi äänenvärin yhä lämmetessä. Haasin kyky pitää kiinnostusta yllä on vaikuttava: kun teoksen ensimmäinen vibraattonuotti vihdoin saapuu noin 15 minuutin kohdalla, on sen vaikutus huima.
Illan toisessa jousikvartetossa Haapamäen harmonisen struktuurin sujuvuus niinikään vakuuttaa. Jos Haasin teos osoitti, miten sievästi mikrointervalleja hyödyntäen voi luoda toimivia harmonioita, vie Haapamäki harmonioitaan vauhdilla eteenpäin; tästä teoksesta puuttuu täysin mikrotonaalisille kappaleille usein ominainen staattisuus. Teoksen selkeä kaarimuoto – joka on itsetoisinto teoksen aloittavasta nopeasta aallosta ylärekisteristä alarekisterin kautta takaisin – kertautuu edelleen harmonioissa, jotka alun vastakohtaisuuksista supistuvat keskiosan unisonoon ja takaisin, tällä kertaa huiluäänispektriharmoniassa. Haapamäen teos ilmensi spektriharmonioita muita teoksia paljon elementaarisemmin, mutta välttyi mielestäni banaalisuudelta – kontekstinsa pelastamana. Pieni hetki rauhaa tekee korvalle hyvää pitkän poukkoilun jälkeen, ja mikä sen parempi tapa päättää mikrointervalleille omistettu konsertti kuin todistamalla niiden olemassaolon jo äänen – tai tässä jousisoittimen kielen – fysikaalisina ominaisuuksina.