Kun vasta toista kauttaan käynnistelevässä, 2000-luvun musiikkiin keskittyvässä konserttisarjassa alkaa tulla samoja ja samantyylisiä säveltäjiä vastaan tuon tuosta, saattaa alkaa miettiä taiteellisen suunnittelun näköalojen laajuuden ja taiteellisen profiilin suhdetta. Jo viimekuisesta KLANG-konsertista tutut, nyt sarjassa jo kolmatta kertaa esiin nostetut Lotta Wennäkoski ja Mark Andre olivat onnekkaasti hieman epätasaisen Suomen Solistiyhdistyksen konsertin ehdotonta sävellyksellistä aatelia – ja teokset helmiä myös säveltäjiensä tuotannossa.
Wennäkoski on kekseliäimpiä säveltäjiämme ja etenkin nyt kuultu viulun ja kanteleen energinen duo Sival (2007) antaa hyvän kuvan siitä, mitä säveltäjän näkemyksellisen mielikuvituksekas suhde ääneen ja soittimistoon voi onnistuneimmillaan tarjota. Kanteletaiteilija Eija Kankaanrannan ja viulisti Annmarie Åströmin voimaannuttavassa esityksessä robustilla prässäyksellä alkanut ensimmäinen osa asettuu pian hieman stravinskymäiseen poljentoon luontevasti kuulostamatta pastissilta, mistä musiikki taittuu konstailettoman sulavasti toisen osan suvantoon. Liikkeen ja staattisuuden tasapainoa hakevassa kolmannessa osassa luodaan hienoja urkupisteitä kanteleen ääntä elektromagneettisesti pidentävällä EBow:lla, joskin tämä hämmästyttävästi äänen kuoleentumista uhmaava sointi olisi suonut saada enemmän aikaa soida.
Aivan omiin sfääreihinsä vei sellisti Eeva Rysän kannatettavan aktiivista nykymusiikkitoimintaa edustanut Mark Andren sellosoolokappale E (2012), joka on omistettu teoksen hypnoottisesti esittäneelle Rysälle ja joka kantaesitettiin viime kuussa sellistin kotikaupungissa Oulussa. 48-vuotias Andre on kansainvälisen nykymusiikkielämän seuratuimpia ja kiehtovimpia säveltäjäpersoonallisuuksia. Kehtolaulumaisen tasaisin neljäsosin etenevällä pulssilla kuulijat johdateltiin pettämätöntä ajoituksen tajua osoittaen seuraamaan erilaisten hipihiljaisten äänentuottotapojen ominaisuuksia ja toisikseen muuttumisia. Lähes minimaalisista aineksista Andre saa tarkalla työllään aikaan vangitsevan pienoismaailman, joka saa ihastelemaan omaamme. Myytti aikamme musiikin vaikeatajuisuudesta tai niin kutsutun hälymusiikin rumuudesta voitaneen todistaa murretuksi. (Lue Eeva Rysän Kulissien takaa -päiväkirja teoksen harjoitteluprosessista täällä.)
Pienten asioiden äärellä oltiin myös Olli Koskelinin pianobagatelleissa (2012), jotka kuultiin pianisti Tuomas Malin keskittyneesti kantaesittäminä. Viehättävällä taiteilijaeetoksella kappaleensa esitellyt säveltäjä kertoi syventyneensä ”miniatyyrin estetiikkaan” ja totesi osuvasti monien aksiomaattisten sävellystekniikoiden, kuten toiston tai kehittelyn, olevan taiteellisesti kyseenalaistettavissa. Asiat voivat aivan hyvin ”vain olla”; Koskelin kertoi esikuvakseen Anton Webernin op. 11:n (1914). Koskelinin kertomaan nähden seitsenosaisen bagatellikokoelman taidokkaasti kudottu musiikki oli ehkä pelkistettyjä ja pehmeästi soivia ääriosia lukuun ottamatta kuitenkin varsin moniaineksista, tekstuurityypeiltään moniin 1900-luvun traditioihin katsovia, sekä kernaasti toistoon ja kehittelyyn nojaavia – eikä musiikki hengitykseltäänkään poikennut laajempien teosgenrejen kappaleista. Nautinnollista musiikkia, joka ei kuitenkaan toistaiseksi vielä aivan tavoittanut säveltäjän itselleen asettamia jännittäviä tavoitteita.
Konsertissa esiintynyt viulisti Manfred Gräsbeck taas kirjoitti konsertin käsiohjelmassa, kuinka Turun Sanomat oli kirjoittanut ”erittäin ammattitaitoisesti ja kiittävästi” hänen soittamansa Tõnu Kõrvitsin (s. 1969) sooloviuluteoksen River Song (2011) kantaesityksestä. Viulisti jatkoi ounastelevansa edesmenneiden kriitikoiden Erik Tawastjernan ja Seppo Heikinheimon kuuntelevan Musiikkitalon esitystä ”tyytyväisinä pilvien päältä”. Harmillisen pienen yleisön tällä kertaa kerännyt konsertti saikin paikalle ruhtinaallisesti kriitikot Amfionin lisäksi näköjään ainakin myös Helsingin Sanomista ja konserttisarjan yhteistyökumppani YLEn Jälkikoirista. Minuun töksähtelevine fraaseineen ja arkisine materiaaleineen puolihuolimattomalta soittelulta kuulostanut, ilmeisen improvisatorisesti syntynyt sävellys ei tehnyt haluttua ”visionääristä” vaikutelmaa, mikä tuskin on hienoja sävyjä viulustaan saaneen Gräsbeckin vika.
Vieläkin kovempaa tuhinaa nuoremmassa, nykymusiikkitiedostavassa yleisönosassa aiheutti serbiansuomalaisen Jovanka Trbojevicin uutukainen (2012), josta käsiohjelmassa käytettiin sekä nimiä La Dolce Vita! että Espanjalaiset portaat. Sellolle, pianolle ja lausujalle (”ihmisäänelle”) sävelletty teos muuttui graniittisesta alkukarheudestaan pian Jouko Laivuoren pianohelkkeellä ja -pilareilla sekä etenkin Eeva Rysän sellon laulullisuudella herkuttelevaksi – ja tämä on tulkintani – ironisuudeksi. Säveltäjän Rooman-residenssin päiväkirjamerkintöjä asiaankuuluvan murtaen englanniksi lausuneen Tanja Kauppinen-Savijoen suusta kuultiin päättömän romanttisena melodisuutena etenevän musiikin virtaa katkaisevia huomioita kuuluisan nähtävyyden turistipaljoudesta. Hykerryttävimmän kontrastin loi takertuminen aasialaisen kaupustelijan hypnoottisten toimien kuvaukseen. Hauska teos, joka voitti puolelleen alkuhämmennyksen ja -hihityksen jälkeen, kun aloin kokea sen pistävän ironian raikastuttavan teatterillisena – kommentoivan taiteellisena, persoonallisen reflektiivisenä.