Soittokoneeni päällä on lojunut perintönä kellastuneita vihkosia, vanhimmat 125 vuoden takaa. Kyseessä on Oppijakso äänentapaamisessa ja tekijänä Martin Wegelius. Ilmeisesti vihkot ovat syntyneet tarpeeseen. Tekijä huomauttaa alkulauseessaan:” Eipä liene yhtään sivistynyttä maata, missä moniäänisen laulun halu ja harrastus olisi niin ilmeisessä epäsuhteessa sen välttämättömimpiin edellytyksiin, kuin Suomessa.”
Vihkosissa on lukematon määrä melodioita eri sävellajeissa eri maista mutta ilman sanoitusta. Saksalaisen kansanlaulun nimike Mordschein nostattaa hiukset pystyyn. Ollaanko tässä tekemisissä jonkin fataalin tapahtuman kuvauksessa. Ehkäpä ei. Painovirhepaholainen on vain muuttanut viatonta nimikettä Bei’m Mondschein, Kuutamolla.
Oleellista on se ihailtava sinnikkyys, millä tekijä on jaksanut kasata melodioitaan järkeenkäyvään järjestykseen. Sellainen on vaatinut poikkeuksellista tarmokkuutta. Miten tarmokas mies Martin Wegelius tosiasiassa oli opettaessaan oppilaitaan vielä kuolemansa kynnyksellä sängystä käsin, se selviää Lena von Bondsdorffin erinomaisesti laaditusta elämäkerrasta, joka on nyt ilmestynyt myös suomeksi.
Yleisessä tiedossa Wegelius on ollut lähinnä Helsingin Musiikkioppiston perustajana ja Sibeliuksen mentorina. Mitä kaikkea muuta Wegelius sai aikaan ja ennenkaikkea minkälaisissa oloissa, sitä on nykyajan Suomessa vaikea kuvitella. Nykyään puhutaan 1800-luvusta romantiikan aikana ja romanttisia sävellyksiä silloin kyllä sävellettiin. Ulkoiset olosuhteet 1800-luvun loppupuolen Suomessa sen sijaan olivat kaikkea muuta kuin romanttiset. Kaiken yllä leijui tietenkin Venäjän sensuuri. Se pystyi vaikkapa peruuttamaan laulujuhlat, joiden eteen oli jo tehty paljon järjestelyjä. Muistikuvani mukaan August Schauman kertoo muistelmissaan, että jossakin vaiheessa ulkomaisia sanomalehtiä tuli Helsinkiin vain sensuurin läpi ja yhteen ainoaan paikkaan Yliopistolla.
Wegelius onnistui pääsemään opintomatkoille Eurooppaan. Hän oli pitempiä aikoja Leipzigissa ja Münchenissä ja tutustui musiikinopetukseen Pariisissa ja Hollannissa. Hän oli keskellä sitä musiikkikulttuuuria, jonka kokemisesta tänä päivänä maksaisi paljon. Hän kuuli Wagnerin puhuvan ja hänestä tuli wagneriaani lopuksi elämäänsä. Hän kuuli vanhan Lisztin soittavan ja totesi tämän viisaasti valinneen soitettavakseen teknisesti hiukan helpompaa musiikkia.
Bondsdorff tuo esiin hyvin sen, miten järjestelmällisesti Wegelius elämässään eteni kohtia lopullista päämäärää: musiikkiopiston perustamista. Wegelius kirjoitti musiikkiarvosteluja jo koululehteen ja oli mukana yhdistystoiminnassa. Hän oli perustamassa mystistä yhdistystä Contemplativ-mystiska orden, jolla oli omat perusteelliset sääntönsä. Toimiminen kotiopettajana varmaan kehitti myös pedagogista silmää.
Wegelius joutui koko elämänsä luovimaan kieliriidan repimässä ilmapiirissä. Suomi oli vanhastaan aika monikielinen maa. Eri paikkakuntien murteet erosivat toisistaan niin paljon, että kauppamiesten piti olla tarkkana myyntiretkillään. Myäs venäläisiä ja saksalaisia kauppiaita liikkui maassamme. Rannikkoseutujen Ruotsista tullut asujaimisto oli sitten oma lukunsa. Suomen ja ruotsin kielten välisellä riidalla oli pitkät juuret. Kun pakkolatinasta oli päästy yritettiin suomen kieli kitkeä pois ruotsin tieltä. Tosin vaihtelevalla menestyksellä. Snellmann muisteli ylioppilasajoiltaan tovereita, jotka saattoivat ruotsiksi lukea lopottaa pitkät lauselmat ymmärtämättä niistä mitään. Onneksi tsaari suosi suomea jotta ero Ruotsista tulisi selvemmäksi. Sitten vain nousi uudeksi uhkaksi pakkovenäjä.
Wegeliuksen kotikieli oli ruotsi. Hän yritti parantaa suomeaan oblikatorisella parin viikon kielikylvyllä Keuruulla, mutta tunnusti kuitenkin ruotsin olevan oma kielensä.
Wegeliuksen suosijana toimi Carl Gustaf Estlander, joka emämaakseen löytämänsä Ruotsin innoittamana haukkui pahimmillaan suomalaiset ja suomen kielen maan rakoon. Bondsdorff arvelee Estlanderin vaikutusta olleen Wageliuksen suhtautumisessa Sibeliukseen, musiikilliseen suosikkiinsa ja odottamaansa Herkulekseen. Toden totta, Kullervo-sinfonia oli liikaa. Sibelius kirjoitti Ainolle 5. helmikuuta 1892: ”Ajattele, kun minä sanoi säveltäväni Kalevalan tekstiin hän muuttui aivan punaiseksi ja sanoi `h`”.
Herkules-Herakles tappoi tarinan mukaan soitonopettajansa, mutta Sibeliuksen ja Wegeliuksen välit näyttävät pysyneen hyvinä.Olisi mielenkiintoista tutustua lähemmin siihen prosessiin, joka Wegeliuksen mielessä tuohon aikaan pyöri. Sitä valottavaa materiaalia ei vain liene enää olemassa. Bondsdorff toteaa teoksensa alussa, että Wegeliuksen kirjeet ja muu henkilökohtainen arkisto on hajonnut taivaan tuuliin.
Wegeliuksen kotitausta tuotti hänelle myöskin vaikeuksia. Vanhemmat olivat ns. helluntalaisia ja vasta aikuisiässä Wegelius uskalsi sanoa heille käyneensä teatterissa. Musiikin suhteen tilanne oli suopeampi joskaan ei täysin kitkaton. Ongelmaksi henkilökohtaisessa elämässä osoittautuivat myös Darwinin oivallukset, että ihminen polveutui apinasta eikä Jumala ollut luonut ihmistä jossakin paratiisissa. Wegeliuksen morsian Hanna, omaa sukuaan Bergroth, opiskeli kirkkohistoriaa ja totesi, että jos Darwinin oletukset todistetaan selkeästi todeksi, hän ei enää voi uskoa Raamatun jumalalliseen alkuperään.
Tällaisessa ristiaallokossa Wegelius sitten teki elämäntyönsä; opetti, sävelsi, johti kuoroja ja orkestereita ja laati lopulta suuren kaksiosaisen musiikin historian Hufvuddragen af den västerländska musikens historia. Teos julkaistiin suomennettuna 1904. Bondsdorff huomauttaa, että kirjaa pidetään ensimmäisenä todellisena, laajana ruotsin kielellä kirjoitettuna musiikinhistorian teoksena. Hänen mielestään se kannattaa ilman muuta lukea vielä tänään. Edellyttäen, että on valmis hyväksymään sen historiallisen painolastin. Siihen kai pitäisi sitten suhtautua samoinkuin Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriaan, nautiskellen. Omaan hupaisaan lokeroonsa voi jättää vaikkapa sen maininnan, että Euroopan ulkopuolella asuvien musiikki on joko jäänyt alemmalle, kehittymättömälle asteelle tai kehittynyt nurjaan, luonnottomaan suuntaan. Tai että Monteverdi oli lahjakas diletantti.
Kirjan suomennos on laadukasta, on mukava lukea kunnon suomea kaiken julkisen sanankäytön niinkuttelun ja possessiivisuffiksien lahtaamisen jälkeen.
Kirjan nidonta tuotti vaikeuksia, sivut eivät mitenkään pysyneet ilman voimaa auki. Viiden kilon silitysraudan piteleminen eri aukeilla oli turhaa. Tämä 1800-luvun vempele ei auttanut 1800-luvun merkkimiehen tapauksessa. Leikkasin sitten rakennussirkkelillä koko kirjan selän liimoineen pois ja rei’itin sivut vanhaan mappiin. Tulos oli hyvä. Mies määrää, sivut tottelevat.
— Petri Sariola
Lena von Bonsdorff: Herkulesta odottaessa. Martin Wegelius – uraauurtava musiikkipedagogi. Sibelius-Akatemia (Taideyliopisto). Helsinki 2019
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/308681