L. Wigelius

Radion sinfoniaorkesterin konserteissa on mukava käydä, sillä niissä soitettavaa musiikkia harvemmin kuulee radiosta, ellei ohjelmassa sitten ole Radion sinfoniaorkesterin konsertti. Ylistettyjä olkoot tv-lupatarkastajat ynnä muut verokarhut, joiden tinkimättömän työn ansiosta vuoden 1900 jälkeenkin sävellettyä ns. länsimaista taidemusiikkia voi Suomessa kuulla, vieläpä livenä, huokein lipunhinnoin ja monen kymmenen minuutin pituisissa pätkissä.

On ikuisuuskysymys, voiko ja pitäisikö musiikilla olla itsensä ulkopuolelle viittaavaa sisältöä, ”sanottavaa”. Harvassa lienevät ne säveltäjät (aikakaudesta riippumatta), joilla vaikkapa oman ajan kuvaaminen on ollut luovan työn tavoitelistan yläpäässä. Arvioita kirjoittavat wannabe-älyköt liittävät valmiisiin kappaleisiin sitten senkin edestä merkityksiä. Kun rinnakkain asetetaan kolme eri aikakausien huippuammattilaisten säveltämää teosta, on sävellysten syntykontekstin eroja hankala olla ajattelematta; erityisesti näin on asianlaita, kun ohjelmassa on Tapauksena mainostettu suomalaisen nykyteoksen kantaesitys.

Wolfgang Amadeus Mozartin pianokonsertto nro 25 C-duuri KV 503 on 2000-luvun kuulijalle nostalgisen kaunis muistuma ajalta, jolloin maailmaa hallitsivat Jumala, järki ja valistunut itsevaltias. Todellisuus muodosti sopusuhtaisen ja luonteeltaan edistyvän kokonaisuuden, jossa koristeellisten yksityiskohtien asemaa ei tarvinnut kyseenalaistaa. Arnold Schönbergin Orkesterimuunnelmat kertovat aivan toisenlaisesta todellisuudesta, uljaasta uudesta maailmasta, teoreettisen järjen kaikkivoipuudesta olevan perimmäisen käsittämättömyyden paljastamisessa. On hassua, että tällainen oman aikansa musiikillinen futurismi voi nykykuulijalle kaikesta huolimatta tuottaa tuttuuden tunteen.

Jos Mozartin ja Schönbergin ammattitaito tuotti oppikirjamaisia oman aikansa monumentteja, voi samaa varmasti sanoa Magnus Lindbergistä. GRAFFITI on tietysti merkki loistavasta ammattitaidosta. Lindbergillä on taito sanoa; mitä sävellys sitten viestii, vaikka tahtomattaankin? Kaikenlaista. Modernisti-Magnus on väistynyt. Schönbergiltä periytyvä totuus on jätetty taakse. Nykypäivä on postmodernin pluralistinen. Mozartin vanhat ja Schönbergin uudet merkitykset ovat mennyttä – ylevän ja banaalin kontrastointi julistaa ainoastaan merkitysten, symbolien loputonta suhteellisuutta. Ainoa merkitys on loputon moninaisuuden urbaani kirjo. Ei ole epäilystäkään, etteikö GRAFFITI olisi erinomainen ajankuva.

Eri asia on sitten, millaista kulttuurista voimaa tällaisella pluralismilla voi olla. Parituhatta ihmistä näköjään viitsii kyllä mielellään tulla kevätiltana ihastelemaan tyyliteltyä musiikillista myöhäismodernismia. En silti ihmettele sitä, että ABC-huoltoasemien levyhyllyissä taitavat Mattilan laulavat sisarukset olla paremmin edustettuina kuin Magnus Lindberg. Siispä jälleen eläköönhuuto julkiselle rahoitukselle, joka pitää musiikillisenkin totuuden olemassaolevana maassamme.

Esitykset? Kyllä minulle kelpasivat. En tullut konserttiin esiintyjien verta himoiten.