Päätoimittaja

Ystäväni oli kurssilla, jonka osallistujat koostivat oman ”musiikillisen elämäkertansa”. Kukin poltti cd:lle eri elämäntilanteissa tärkeitä kappaleita. Omalle levylleni löytäisivät tiensä aivan luontevasti niin Beatlesin Eight Days A Week, ensimmäinen osa Griegin pianokonserttoa, Super Furry Animalsin Juxtaposed with U kuin Salvatore Sciarrinon Introduzione all’oscuro. Olisi aika ahdistavaa joutua jättämään taakse joku näistä diggailuni historian merkkipaaluista, vaikka maku onkin vuosien varrella muuttunut kohti sitä, mitä itse pitää musiikissa olennaisena.

Itse aiheeseen ei ole vielä tullut syytä palata, mutta myös Suomi24:n hieman yllättävillä foorumeilla liikkuu taidemusiikista kiinnostuneita. Kuten myös täällä ja täällä.

Eilisen päivän Ilta-Sanomissa selvitellään pitemmin Kahloksen taustaa. Muun muassa paikallinen taksinkuljettaja, pianistin isä ja hautausmaan suntio saavat puheenvuoron; saattaa olla, että mies pulpahtaakin vielä pintaan kotimaassa. Lopullista tilinpäätöstä on ehkä turha tehdä vielä, mutta piristystä kevääseen selkkaus on ainakin tuonut, antamalla samalla aihetta pohtia omaa suhdetta taiteilijoiden curriculum-teksteihin.

Minna Lindgren Uudessa Suomessa: ”Lapsena nauroin mummolleni, joka uskoi mitä tahansa, jos asia oli ”seissyt lehdessä”. Mutta nykyään on epäiltävä kaikkea sitä mönjää, joka uutisina eteemme leviää. Media säntää yhtenä sopulina samojen muka uutisten perässä ja kilpailee siitä, kuka saa ensimmäisenä ankkansa nettiin. Lopputulos on humoristinen.”

Turun sanomat kertoo seuraavaa: ”Kahlos itse kertoi Turun Sanomille kilpailun kulusta yksityiskohtaisesti samoin kuin aiemmista esiintymisistään muun muassa NDR Hampurin orkesterin ja Tanskan radion sinfoniaorkesterin solistina. Myöhempiä tiedusteluja varten Kahlos ei ollut tavoitettavissa.”

Kilpailu nimeltä Concours Musical de France on olemassa, jossa kilpaillaan monessa sarjassa alkeista edistyneisiin. ”Harri Khalos” näyttäisi olevan palkittujen joukossa. Voiko tasolla, jolla soitetaan 15–20 minuutin ohjelma (mm. yksi joko Bachin, Scarlattin tai Rameaun kappale), palkintosumma olla 30000 euroa, jää vielä kuultavaksi.

Tarkoitus ei ollut kuitenkaan rinnastaa pinnallisia temppuja ja teatterillisuutta, vaan tuoda esiin elävään musiikkiesitykseen kokonaisvaltaisesti sisältyvää visuaalista elementtiä, joka on yhtä arvokas osa kokemusta kuin se, johon kuuloaisti riittää. Se, mihin kokija kiinnittää huomionsa, on hänen oma asiansa. Siksi onkin mielenkiintoista kuulla ja lukea erilaisia ”kritiikkejä”, myös ei-eksperttien taholta.

Mielestäni ei voida sanoa, että musiikkikoulutuksen päämäärä on pelkästään esiintyminen. Aivan perinteisestikin ajateltuna hankittuja taitoja käytetään myös esimerkiksi opettamiseen, kirjoittamiseen ja taiteelliseen suunnitteluun. Jälkimmäiseen kuuluu myös taloudellisten realiteettien ymmärtäminen, mihin suppeasta kaupallisen alan opintojaksosta on varmasti hyötyä.

Meillä on tavallaan jo mainitsemasi yhteiskunnan tukema esiintyjätoimisto: valtion apurahajärjestelmä. Sinnikkäästi hakupapereita lähettämällä, osoittamalla olevansa tosissaan ajamansa asian suhteen on verrattain tuntemattomankin tahon mahdollista saada taloudellista turvaa ei-kaupalliseen toimintaansa. Kaikki eivät tietenkään voi rahoitusta saada, mutta tästä kilvoittelusta on varmaankin myös hyötyä taide-elämälle.

En usko, että klassinen musiikki olisi katoamassa näköpiiristä, enkä ole törmännyt tällaisiin kaikkensa torpedoimiseen antaviin rytmimuusikoihin. Alalla kuin alalla jokaisen on silti ajettava omia etujaan.