nuuttiPalatakseni hieman otsikkoon, meikäläistä on aina häirinnyt erityisesti musiikki- ja elokuvakritiikissä se idea, että kritiikin tehtävä olisi nimenomaan olla jonkinlainen mielipidekirjoitus. Nykyään pidetään ihan normaalina sitä, että teoksen erittelyn (kreik. krinein) sijaan kriitikko keskittyy oman mielipiteensä julkituomiseen ja perusteluun: vieraan kriitikon tekstiä lukiessa saa sitten ensin yrittää ottaa selville mistä tämä yleensä pitää ja ei pidä, jotta osaa lukea oikeassa kontekstissa. Kai sen sadan sanan palstatilankin voisi edes yrittää käyttää asialliseen analyysiin – tai jos se on liian vaikeaa, niin voisi pitäytyä objektiivisessa kuvailussa.
Muistan yhden Hesarin kritiikin, jossa erään orkesterin konsertti kuitattiin sivulauseessa kahdella sanalla: ”jäsentymätöntä kaaosta”. HBL:n arvio samasta aiheesta oli objektiivinen ja kuvaili hyvin konsertin äänimaailmaa ilman mitään ”omakohtaista” värittelyä. Enpä tiedä teistä, mutta itse lukisin mieluummin jälkimmäisen kaltaisia jo pelkän informaatioarvon vuoksi.
