marginaalimuusikko

Cagen kuuluisa taideteos – oksien katkominen – oli tietenkin suurta: se oli urheilua koska lihakset olivat työssä, tiedettä koska keskityttiin energiaa käyttämällä särkemään oksien molekyylirakenne, musiikkia koska kuuluu rasahduksia ja napsahduksia. Ennenkaikkea se oli kuitenkin kokonaisvaltaista crossovertaidetta koska Lihakset Mursivat Äänekkäästi Oksan Muodon.
Lapset katkoilevat lystikseen oksia, nimittelemättä leikkejään hienoilla nimikkeillä. ”Toilailu” alkaa siitä, kun jotkut lapsenmieliset aikuiset keksivät nimittää temppujaan taiteeksi. Heille jos jollekin kuuluisi syytös lokeroinnista, vai mitä, Lauri?

Kohtasinpa kerran katusoittajan, jolla ilmiselvästi oli iloisia lepakoita tapulissa. Hän päästeli ”vanhanaikaisesta” epävireistä viulustaan mitä merkillisimpiä vinkauksia, särähdyksiä ja raavintoja, koputti välillä pohjaa ja kantta sekä sohiloi jousellaan ilmaa samalla kun hoilaili kasvot loistaen jotain tuiki tuntematonta kaksiäänistä laulua. Seurasin esitystä pitkään, ainakin 14:33. Kuulijoita (hymyileviä) riitti, monet antoivat rahaa ja kaikilla oli niin mukavaa. Ajattelemistakin riitti. Kuuluisa Cage oppipoikineen olisi tämän nimettömäksi jääneen, iloisen höyrypään vierellä jäänyt pelkäksi statistiksi.
Mutta hyvä, että sinulle Lauri kelpaa myös ”perinteinen musiikillinen taidekokemus” Matteus-passion muodossa, semminkin kun ”pelissä tulee olemaan myös hillitty ritualistinen näyttämöelementti”:-)

”Se, mikä organisoituna äänenä ei välttämättä tuota suurta elämystä, voi olla voimakas kokemus jossakin toisessa muodossa.”

Kokemuksia voi kukin saada mistä vain, omien emootioidensa johdattamina. Mutta miksi näitä ”voimakkaita kokemuksia toisissa muodoissa” pitäisi kutsua musiikiksi ja esittämistilaisuuksia konserteiksi? Lauri, kummalle kuuluu viestisi: suu poikki? Kriittiselle tarkastelijalle, jolle musiikki on organisoituja äänia samoin kuin taide on värien ja muotojen organisaatiota, kirjallisuus ajatusten ja kirjoitustaidon mielekästä yhteiselämää? Vai sille, joka itse vaatii ympäristöään nimittämään tajunnanvirtaansa, mutumaailmaansa tai pinnallisia vitsejään musiikiksi tai konsertiksi? Jälkimmäinen on todellinen lokeroinnin taikuri..

”Eihän näillä kahdella klipillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa musiikillisesti — no, paitsi että kummassakin äänessä on piano”

Tässä olet varsin oikeassa, Autere. Ensimmäisessä kuulemme suuren henkisen energian hallittua ja elävää sointia, jälkimäisessä ”instrumentillis-teknis-motorista suorittamisen” kaavamaista ja jäykkää toistamista. Brubakerin esittämä kappale on kieltämättä huono, mutta niin on esityskin, josta puuttuuvat ne kvaliteetit, joita pianonsoiton harrastajatkin ovat vuosisatoja opiskelleet.

”Eiköhän Brubaker — itse varsin kokenut ja ansioitunut pedagogi — puhunut lähinnä siitä, että ihan aina arviointitilanteissa ei pitäisi tuijottaa pelkkää instrumentillis-teknis-motorista suorittamisen puhtautta…
Tuskinpa Brubaker väitti, että arviointitilanteissa yleensä tuijotetaan suorittamista (mikäli ei itse tee sitä). Tuollainen tuijottelu loppuu opiskelussa yleensä siinä vaiheessa kun asteikot ja sävelpuhtaus jotenkin hallitaan. Eri asia on, jos ne tuottavat niin suurta tuskaa että kuiville selviytyminen vie kaiken huomion.

…vaan koettaa kuunnella myös sitä, miten soittaja on tuntenut ja ajatellut teoksen, ja kuinka se sitten välittyy (tässä tapauksessa kuitenkin varsin kulturisoidulle) kuulijalle.”
Tätähän opetus on alkeista lähtien, vai oletko hyvä Autere kokenut jotain muuta?
Mutta ei riitä että soittaja on jotain tuntenut tai ajatellut. Kummallakin toiminnalla on oma kvalitatiivinen asteikkonsa, kuten hyvin tiedämme. Tunteiden + ajatusten todellisuuteen kuuluu oleellisesti samalla niiden välittymisen tekniikka, jonka puuttuminen myös kuuluu… ja silloin olisi jo oman edunkin nimissä syytä ottaa lusikka kauniiseen käteen ja putsattava ”instrumentillis-teknis-motorista” suorittamista. Muuten kettu loikkii heikoilla jäillä ja kastelee vähintäinkin häntänsä…

”Orsaken var att det blir för svårt att poängsätta och bedöma utifrån andra kriterier än högsta anbud.
–?Vad är det som säger att den verksamhet som Katriina Mäkelä?och Jari Vaanola, som gav det högsta budet, kör igång inte skulle ge ett värdefullt mervärde för stan, frågar sig Lönnberg.
Paret har inte slagit fast om det ska bli familjestödhem, kennel eller någonting annat..”

Niinpä niin. Vaikkapa någonting annat eli mitä tahansa on parempaa kunhan saadaan 40.000€ koreampi tarjous. Alkaakohan suomenruotsalaistenkin keskuudessa nuijasota arvoista, joita ei saa mainita ja joista ei voi puhua koska niitä ei ymmärretä…

Vaatimuksena ei ole ohjelmointi/oppiminen, joten voidaan puhua universaalisuudesta.
Puhetaito ei ohjelmoi ajatuksia, mutta mahdollistaa niiden tiedostamisen ja välittämisen. Ajattelu on elämänkokemisen algebraa siinä kuin kokemisesta puhuminen on matematiikkaa. Musikaalisuus saattaa paljastaa jopa asioita, jotka synnyttävät ajatuksia;). Emmeköhän silloin saavu alueelle joka on enemmän kuin ympäristön tyhjään ihmiskoneeseen ohjelmoima käyttöjärjestelmä ja softa.

Rohkenisin väittää että korvien välissä (ehkä jopa sydämenkin alueella:-) saattaa olla universaalisuutta, joka saattaa ilmetä mm. musiikissa – mikäli asian ymmärtää.

Päätoimittaja vääntää realiteetit Sibelius-Akatemian nykytilanteeseen sopiviksi (laulubussit jne. ovat näpertelyä kun yleinen musiikkikasvatus lähes puuttuu ja korkeampi koulutus muistuttaa ekonomiopintoja). Tosiasia on se, että kansainvälinen instrumentalistien taso on tällä hetkellä niin huikea (esim. Kiinan, Japanin ja Korean tuhannet virtuoosit), että ilman todella suurta osaamista ei ole pienintäkään mahdollisuutta elättää itseänsä solistina tai voittaa merkittävimpiä kilpailuja, jotka edes pariksi vuodeksi takaisivat konsertteja. Sama koskee kamarimusiikkia, joka vaatii elämän mittaisen syventymisen musiikin saloihin. Jos opiskelu ei ole fokusoitunut musiikin ja musikaalisuuden polttopisteeseen, on se aiheuttanut frustraation myös maailman parhaana musiikkiyliopistona pidetyn Juilliard Schoolin ”tohtorioppilaissa” jotka ovat hakeutuneet toisiin työtehtäviin. Näemme, että paperit eivät ole toivottua työtä tuoneet.

Muistakaamme myös, että suomalaisen musiikki-ihmeen edustajista vain muutamalla on loppututkinnot. Miksi? Koska heillä ei ollut aikaa jäädä istumaan koulun penkille heikentämään omaa harjoitteluintoaan ja löytöretkeilyä siinä osassa muusikonkehitystään joka on itseohjautuvaa.
Opiskelussa olennaista on musikaalisuuden ilmeneminen persoonallisuuden kautta, ja valitettavan monet opiskelijat (eikä pelkästään opiskelijat) tunnistavat itsessään suomalaisen sananparren: ”sielussa soi, vaan ei saa konehesta ulos”. Shapiran lause suomennettuna: Loistavakaan soittaminen ei riitä, mutta se on edellytys visioiden, intohimon ja persoonallisen tarjonnan rehelliselle esiintulolle.

Kärjistetysti: Sibassa opintostrategia väittää ettei hyvin soittamista/laulamista tarvitse kehittää sen vaatimalla energialla ja ajalla, koska ”monipuolisuus”, itsensä markkinointii, stailaus ym riittää ja mahdollistaa ”laaja-alaisen” työkentän. 2000-luvun alun tasa-aluepolitiikka on aiheuttanut rakenteellisia muutoksia mutta hallinnollisten ja taloudellisten mallien vaihtuminen ei ole kyennyt olennaisimpaan; rakentamaan positiivista kasvuympäristöä lahjakkuuden kehittämiselle.
Jos Siban johto katsoo, että erikoislahjakkuuksille ei voi antaa heille kuuluvia demokraattisia oikeuksia opiskella lahjojensa ja taitojensa vaatimalla tavalla, niin Suomi tarvitsee uuden Sibelius-Akatemian, musiikkiyliopistosta irtaantuneen.

Sibelius-Akatemian hallituksen nuorin jäsen, kirkkomusiikkiosaston opiskelija on esittänyt mielipiteen että lausunnon antaneet ovat talon ulkopuolisia ihmisiä. Samasta suustako lienee lähtenyt se kriittinen ajatus, että lausunnossa ajetaan vain klassisen musiikin asiaa.

Entisenä Siban opiskelijana sanoisin seuraavaa:
Jos katsoo henkilölistaa pitäisi helposti voida havaita, että jokainen lausunnon antajista on tavalla tai toisella voimakkaasti vaikuttanut ja vaikuttaa Suomen musiikkielämässä, suhde Sibaan on ollut erittäin kiinteä ja eräillä (kuten edelliset rehtorit) hyvin vaikutusvaltainen. Ulkopuolisuus tarkoittaa tässä yhteydessä laajaa näkemystä, sekä sisäistä että ulkoista, myös kansainvälistä.

Mielestäni tekstissä on sangen selvästi sanottu, että huoli koskee juuri klassisen musiikin asemaa. Sen koulutuksen alamäelle toivotaan loppua. Koululaisten musiikkikasvatus tuntuu olevan niin kuuma omena jottei sitä pidä kosketella. Djupsjöbackakaan ei vastaa sanallakaan mm. HS:ssä lausunnon kyseiseen kohtaan. Onko niin, että kysymyksillä loukataan herkkää hipiää, astutaan ministeriön varpaille ja väheksytään musiikkikasvatusosaston työtä?? Eli itse asia siirretään kansioon Suomalaisia Kiellettyjä Keskusteluaiheita. Kuitenkin on kysymys kokonaisesta sukupolvesta ennen seuraavaa muutosta…