Mangusti

Raskaan sarjan? Jonkun mielestä mainitsemasi pianistin Bach-soitto nimen omaan ei olisi sitä kunnollista.

Mielenkiintoinen vertaus. Huippu-urheilijahan on mitä suurimmassa määrin motorinen virtuoosi, ja tennisottelun intensiivinen seuraaminen voi olla hyvinkin kohottavaa.

Minusta linkki Järnefeldtin blogiin on kiinnostava. Vaikka kirjoitus on provokatiivinen, se on poikinut ihan kiinnostaviakin kommentteja muun muassa säveltäjä Osmo-Tapio Räihälältä. Ylipäänsä on ilon aihe, että jotkut haluavat keskustella Saariahon musiikista ei-asianharrastajien palstalla.

Amfionin kirjoituskilpailun tuomari ei kaivannut ”tutkintopalautetta” kritiikkeihin. Vesa Sirén kirjoittaa eilisessä Hesarissa Mikkelistä ja arvioi pianisti Aleksei Volodinin (s. 1977) Keisarikonserttoa: ”Sormet pelaavat ja sointi kantaa, mutta samalla tuo sointi on vielä liian yksiulotteinen ja ontto.” Ehkä 32-vuotias pianistinalku pääsee vielä jyvälle soinnin saloista, kunhan harjoittelee ahkerasti ja käy jonkun hyvän opettajan tunneilla.

Harjoituspäivä tai pari lisää olisi tehnyt terää Arnold Schönbergin hankalille orkesterivariaatioille. Olisin kaivannut välillä vilkkaasti liikkuvaan musiikkiin lisää hengittävyyttä ja soinnillista rauhaa, vaikka Radion sinfoniaorkesterin yhteissoitto melko puhdasta ja tarkkaa olikin. Eri soitinryhmät soittivat lukuisat soolonsa napakasti.

Sekä Emanuel Ax’n habitus että soittotapa on sympaattinen. Kollegiaalinen suhtautuminen orkesterin muusikoihin oli erityisen paikallaan Mozartin mittavassa c-duurikonsertossa, jonka soolo-osuus välttelee dramaattisia eleitä. Pianistin otteet olivat nallemaisen pehmeitä, mutta aivan myyty en silti tästä tulkinnasta ollut: kuudestoistaosakulut puuroutuivat paikoin, ja fraaseissa oli turhaa kiirettä, myös ylimääräisenä kuullussa Schubertin sonaatin op. 120 hitaassa osassa.

On myös sanottava, ettei tällainen filharmooninen tulkinta Mozartista ole makuuni. Valtava konserttiflyygeli tasaisine vireineen ja rekistereineen tekee möhkälemäisen vaikutelman, turhan iso jousisto taas tasapäistää artikulaatiota ja yksilöllisiä ääniä tarpeettomasti. Sellainen vapautuneisuus ja heittäytyminen, joka on ominaista monille periodisoittoon perehtyneille orkestereille ja vaikkapa Tapiola Sinfoniettan wieniläisklassisille tulkinnoille, jäi taka-alalle.

Siinä missä Schönberg puolusti oikeuttaan säveltää vaikeasti avautuvaa musiikkia, soljuu Magnus Lindbergin ammattimiehen otteilla konstruoima uutuus Graffiti miellyttävästi alusta loppuun. Yli puolituntinen teos soikin koko ajan niin tasapainoisesti, että aloin jo kaivata säröä tekstuuriin – varsinkin, kun puhe on välillä nussimisesta, välillä ristiinnaulitsemisesta.

Graffitin elokuvamainen satsi soi Sakari Oramon käsissä hyvin. Myös tyylikkäästi laulanut ja komeita soolojakin väläytellyt Helsingin kamarikuoro ansaitsee kiitosta, vaikka suuremman laulajiston tuoma iskevyys olisi ollut paikallaan ajoittain.

”Rondossakin julkaistiin ainakin vielä joku aika sitten mainoksia, millä ammattikorkeakoulut houkuttelivat hakemaan soittajaksi musiikkialalle. Mainoksissa trendikkäät hyvännäköiset nuoret viettivät rennon näköisesti aikaa soitinkotelot mukanaan ja tekstit säestivät kuvia maalaillen mukavia mielikuvia. Jos hakijoita pitää tällä tavoin kosiskella, ollaan kyllä aika pahasti metsässä. Jollain toisella alalla ehkä ei, mutta musiikkialalla ehdottomasti.”

Ei kai ammattikorkeakoulujen mainosten tarkoitus ole uutena ideana musiikin opiskelua kenellekään esittää… Pikemminkin muistuttaa, että itselle sopiva opiskelupaikka saattaa löytyä yllättävältäkin suunnalta. Ja jos mainokseen liitetään kuva, miksei niissä esitettäisi iloisia ihmisiä? Positiivisia mielikuviahan niillä vain yritetään herättää, ei musiikinopiskelua sinänsä vaan Kokkolaa tai Joensuuta kohtaan.

Tärkein lähdeteokseni on ollut suomenkielisen wikipedian artikkeli ”Musiikki”. Sieltä en tosin ole saanut valmiuksia keskustella snobbailusta, machoilusta tai hömpästä.