Junio Kimanen

Kysymys on kieltämättä vaikea. Minulla olisi huomattavasti luottavaisempi olo, jos voisin olla varma, että näiden päätöksien takana olisi muutakin kuin tilastot. Näppituntumalta vaikuttaisi siltä, että musiikkialan ammatillista koulutusta on tosiaan liikaa, jos ammatillisella koulutuksella tarkoitetaan aikuisiällä annettavaa ammattiin tähtäävää koulutusta. Rondossakin julkaistiin ainakin vielä joku aika sitten mainoksia, millä ammattikorkeakoulut houkuttelivat hakemaan soittajaksi musiikkialalle. Mainoksissa trendikkäät hyvännäköiset nuoret viettivät rennon näköisesti aikaa soitinkotelot mukanaan ja tekstit säestivät kuvia maalaillen mukavia mielikuvia. Jos hakijoita pitää tällä tavoin kosiskella, ollaan kyllä aika pahasti metsässä. Jollain toisella alalla ehkä ei, mutta musiikkialalla ehdottomasti.

Täytyy kuitenkin muistaa, että klassisen musiikin alalla ammatillista koulutusta annetaan käytännössä jo huomattavasti aiemmin kuin aikuisiällä. Jos aikuisiän ammatillista koulutusta sitten leikataan, pitäisi vastaavasti vahvistaa lasten ja nuorten korkeatasoista harrastustoimintaa. Opetusministeriötasolla saakka pitäisi myös ymmärtää musiikkialan erityisyys: ammatillisen koulutuksen tasoista opetusta pitää tarjota paljon jo ennen yliopistoikää. Musiikissa harrastustoiminnan ja ammatillisen koulutuksen raja on häilyvä. Nämä ja esim. Ranta-Meyerin mainitsemat asiat ovat musiikin alalla toimiville itsestäänselvyyksiä, ei ne mitään rakettitiedettä ole. Miksei Opetushallituksessa ja -ministeriössä tunnu löytyvän kiinnostusta perehtyä asiaan edes sen vertaa?

Ilmaisusta ”virtuositeetin estetiikka” kiistelemisen sijaan olisi mahdollista tarttua esim. lgrohnin alkuperäisen puheenvuoron toiseen lauseeseen, jossa esitetään selkeähkö kysymys: Miksi nopeus ja taituruus on kohotettu arvoonsa? Tosin lgrohn ei kerro, häiritseekö häntä pikemminkin tyhjänpäiväiset virtuoosikappaleet sinänsä vai lähes kaikkea taiturillisesti mutta tylsästi soittavat muusikot. Virtuoosikappaleiden kategoriaanhan, tiukastikin rajaten, mahtuu sekä taiteellisesti vakuuttavia että vähäpätöisiä sävellyksiä.

Taituruutta on ensinnäkin ihailtu kautta aikain, en usko sen olevan mikään vain tälle ajalle kuuluva ilmiö. Toisaalta tuntuu siltä, että pelkän taituruuden tasolle jäävää soittoa kuulee nykyään varsin paljon. Taitaa olla niin, että vaikka todella mielenkiintoisiakin taitureita mahtuu mukaan nykyäänkin paljon, niiden suhteellinen osuus kaikista ammatillisella tasolla olevista soittajista on pienentynyt -> Pitkälle kouluttautuneiden soittajien määrä on aikojen saatossa kovasti kasvanut. Tässä ylitarjontatilanteessa on kieltämättä erityisen merkityksellistä, minkälaiset esteettiset arvot musiikissa jylläävät. Kyllä taiturikappaleille ja niitä soittaville erityisen nopeasormisille tulkitsijoillekin on aina tilauksensa musiikkielämässä, eikä siinä ole mitään pahaa sinänsä. Aiemmin vain oli paremmin tilaa monenlaisille soittajille. Nyt on vaarana, että karsimista tapahtuu ”väärästä päästä”.

Mitä tulee ”Pitkästyneet soittajat kaipaavaan kvasihaasteita…” väitteeseen, en ole varma kaipaavatko näitä haasteita nimenomaan vain soittajat, vai tuleeko tilaus kenties yleisön puolelta. Varmaan molempia. Lähinnä pitäisi kaikin tavoin valistaa yleisöä löytämään musiikista myös syvempiä tasoja. Näkisin, että on helpompaa kuulijan oppia vaatimaan sisältörikasta soittoa kuin tylsän soittajan oppia soittamaan niin.

Toisaalta jos lgrohnin tarkoitus on tämän keskusteluaiheen puitteissa pohtia nimenomaan, miksi tyhjänpäiväistä taituruutta ihaillaan ylipäätään, minun rahkeeni (ja mielenkiintoni) osallistua keskusteluun loppuvat kesken.

Olen samaa mieltä kanssasi Pasi. Tomin myös itse monissa instasseissa joissa minulla on sananvaltaa päättää, ketä kutsutaan töihin. Tuttujen kutsumisessa on se hyvä puoli, että tietää täsmälleen mitä saa, mutta tärkeisiin ja haluttuihin hommiin pitäisi kyllä aina kutsua Kantin kategorisen imperatiivin mukaisesti, tee niin että tekosi voisi olla yleinen sääntö.

Täytyy kuitenkin vielä lisätä, ettei tuttuja ja läheisiä pitäisi myöskään sorsia, kun ihmisiä valitaan töihin. Olen nähnyt vierestä joitakin tapauksia, joissa pätevintä ei ole otettu sen takia että henkilö on ollut entuudestaan tuttu. Oikeudenmukaisuus on hankala juttu.

Täytyy myös muistaa että joissain tapauksissa, kuten ehkä vaikkapa Amfionin toimituskunnan kohdalla, on ensiarvoisen tärkeää että tiimin henkilöt tulevat toimeen keskenään ja vetäjän kanssa, korkean työmoraalin ja hyvän hengen takaamiseksi. Joskus pätevyys ei saa olla ainoa mittari. Monissa tapauksissa tarjoamani työ sitäpaitsi ei ole ollut kovin houkuttelevaa, on tuntunut tutulta kysyessäni pikemminkin siltä että hän on tekemässä palvelusta minulle enkä minä hänelle…