Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaArtikkelit
-
Jaani Länsiö
JäsenToisena päivänä nettiongelmat jatkuivat, mutta olivat huomattavasti pienempiä ja huikeasta pianismista päästiin nauttimaan täysillä yllättävänkin nopeasti. Toisena päivänä kuultiin kahdelta soittajalta Chopinin op.25 etydit, mitä voidaan pitää erittäin rohkeana valintana kilpailuun. Tämä teoskokonaisuus kun on ihan jokaisen pianistin korvassa nuotin tarkkuudella ja kaikilla lienee myös oma mielipiteensä ja fantasiansa täydellisestä tulkinnasta. Voiko siihen yltää kukaan?
Dinara Klinton soitti etydit kyllä puhtaasti, mutta paikoin hieman ponnettomasti. Sarjan päättävä c-molli-etydi soi kyllä uhmakkaasti, mutta Klinton käytti kaikki voimansa jo etydin puoleen väliin mennessä eikä onnistunut nostamaan paatosta loppuun asti. Jianing Kongin tulkinta sen sijaan onnistui paremmin: kaikki etydit olivat puhtaita suorituksia, kudoksesta löytyi paljon ”uusia” polyfonisia keksintöjä ja etenkin a-molli-etydi n:ro 11 soi sopivan metallisena, jopa kylmästi. Oktaavietydiä on harvoin kuultu yhtä voimallisesti soitettuna.
Pianistien taso on kuitenkin niin huima, että tuomariston tehtävä ei ole kadehdittava.
JäsenOlet mielestäni aivan oikeassa siinä, että kulttuurinen konteksti määrää musiikin kuulemistavan varsin pitkälle. Meille länsimaisen kulttuurin edustajille ja median seuraajille on syntynyt sisäinen tulkitsija, joka ilman muuta osaa yhdistää tietyt musiikilliset elementit tiettyyn tunteeseen tai tapahtumaan. Tästä käytetään siis nimitystä topos. Ja erityisesti elokuvamusiikki, joka nojaa konventioon (ja samalla luo sitä), ohjaa visuaalisen ja auditiivisen tunneyhteyksiä.
Leonard B. Meyer kirjoittaa teoksessaan Meaning in Music, että olemme tottuneet, että hautajaismusiikki on hidastempoista ja matalaa, ja että joissain kulttuureissa hautajaismusiikki on meistä katsottuna peräti riehakasta. Eli musiikki ei sinänsä tarkoita jotain tiettyä tunnetta tai tapahtumaa, vaan kulttuuri luo sille jonkin tietyn tunteen. Esimerkin ero tosin saattaa johtua myös yleisestä asenteesta kuolemaa kohtaan. Onhan joku joskus aloittanut sen, että hidas ja matala musiikki edustaa arvokkuutta ja vaikka kuolemaa.
Toisaalta musiikki pyrkii joskus jäljittelemään luontoa ja vaikka ihmisen ruumiin ääniä. Uskoakseni ihmisellä on luontainen kyky kokea pelkoa tiettyjen äänien edessä, kuten vaikka kova jyrinän edessä, joka kielii jostain isosta ja uhkaavasta lähettyvillä. Täten musiikissa kuultu vaikka ukkosen imitointi voi herättää tiettyjä pelon tunteita. Samaten kuullessamme piccolohuilun ”liverrystä”, on se helppo yhdistää linnun ääneen. Sen jälkeen yhdistämme mielikuvan linnusta esimerkiksi vapauteen ja huolettomuuteen. Näin piccolohuilun trillit yhdistyvät melko luontevasti tunteisiin huolettomuus, keveys, vapaus.
Toisaalta voimme tuntea olomme surullisiksi hautajaismusiikkia kuullessamme vain siksi, että tiedämme sen olevan ”korrekti” suhtautumistapa tällaisen musiikin ääressä. Ihminen kun pyrkii jäljittelemään läheisten ihmisten tunnetiloja, miksi esimerkiksi seurassa nauraminen on usein hlepomaa. Tai sitten vain tiedämme, että nyt kuuluisi tuntea tällaista tunnetta, sillä tällainen musiikki on yleisesti liitetty tällaiseen tunnekuvaan. Siksi voimme nimetä tietyn musiikin hilpeäksi, humalaiseksi, kiihkeäksi, pelottavaksi jne., vaikka emmä mitään tuntisikaan.
-Jaani-
-
JulkaisijaArtikkelit