Jari Kallio

Toki pieneen palstatilaan saa mahtumaan jotakin olennaista ja monissa hyvissä arvioissa näin tapahtuukin. Aina välillä kuitenkin tulee vastaan sellaisia ammattilaisarvioita, että lukijana jää vain kysymään itseltään, mikä on kirjoituksen funktio. Esim. jos kriitikko tiivistää Nikolaus Harnoncourtin levytyksen arvion sanoihin ”musiikki puhuu levyllä” (tämä on aito sitaatti, itse asiassa sama nimeltämainitsematon kriitikko on käyttänyt tiivistystään useammassakin Harnoncourtin levyjen arvostelussa), ei mielestäni arvostelussa ole paljon yritystä. Ennemmin lukisin spontaanin ”olipas sairaan hyvä levy” -tyylisen kommentin, koska siinä olisi jotain omakohtaista (erittelemätöntä, mutta omakohtaista).

Vaikken koe olevani millään tavoin arvollinen kommentoimaan Boulezin sanomisia, kommentoinpa nyt kuitenkin. Tuo Boulez -sitaatti toi mieleen Stravinskyn kommentin siitä, että ”musiikki itsessään ei ilmaise mitään” tai, kuten Oliver Knussen selitti kyseistä sitaattia ”musiikki itsessään ei ilmaise mitään KONKREETTISTA”.

Sikäli ajattelen itse pienessä mielessäni samoin kuin Boulez tai Stravinsky, että minusta musiikkia ei tule latistaa jonkin muun elämän aspektin ilmaisukanavaksi, vaan musiikki on itseriittoista ja itsessään arvokasta (eikä vain väline tunteiden tai filosofioiden ilmaisuun). Steve Reich on sanonut musiikistaan, että se ”ei ilmaise tunteita vaan luo uusia tunteita (tai tuntemuksia)”

In C on kaikessa (näennäisessä) yksinkertaisuudessaan todella hieno ja kokemisen arvoinen sävellys. Paul Hillier on sanonut osuvasti, että ”60-luvun henki” kiteytyy parhaiten kahdessa sävellyksessä: Rileyn In C:ssä ja Stockhausenin Stimmungissa. Se on oikeastaan todella hyvin sanottu. Hienoja ja todella kiinnostavia sävellyksiä ovat molemmat.
In C on levytetty toistakymmentä kertaa, ja sanoisin, että näistä nautittavin on Bang on a Can All-Starsin levytys (muistaakseni vuodelta 2001). Taisipa Riley itsekin sanoa tuon esityksen olleen paras hänen kuulemistaan.

Mielestäni on todella hienoa, että Steve Reich sai vihdoin Pulizerin, oltuaan jo kahdesti aiemmin ehdolla (ensin Video-oopperasta Three Tales (1997-2002) ja sitten Daniel Variationsista (2006)). Double Sextet on hieno näyte paitsi Reichin säveltäjäntaidoista niin myös säveltäjän pyrkimyksestä kirjoittaa musiikkia suurten orkesteri- ja oopperainstituutioiden ulkopuolella toimiville yhtyeille (kuten Eighth Blackbird, jolle Double Sextet on sävelletty). Instrumentaatio noudattaa säveltäjen mukaan kaavaa Pierrot plus lyömäsoittimet (Schönbergin Pierrot Lunairen soittimistoon viitaten), joten kyseessä ei ole tavanomainen palkintokohde eli ”vanhan säveltäjän kaiken yhteen summaava suurteos”. Silti olisin mieluummin suonut, että joko Three Tales tai Daniel Variations olisi tuonut Reichille Pulizerin, sillä teoksina nämä ovat Double Sextetiä rikkaampia ja ”painavampia”. Mutta joka tapauksessa hyvä näinkin! Steve Reich on yksi todella, todella suurista tämän päivän säveltäjistä.

Konserttiarvostelun lähtökohta on jo jossain määrin arvoituksellinen. Kenelle se on tarkoitettu? Niille jotka olivat paikalla? Jo näin on, niin eivätkö he itse osaa arvioida kuulemaansa. Vai onko arvostelun kohderyhmänä ne, jotka eivät olleet paikalla? Mitä arvostelu voi kuitenkaan heille antaa, koska konsertti ainutkertaisena kokemuksena on heiltä menetetty? Tietysti arvostelu voi antaa lukijalle yhden mielipiteen siitä, kannattaako esim. kyseisiä artisteja / teoksia mennä kuulemaan jatkossa vai ei. Jotenkin kuitenkin haluaisin ajatella, että konserttiarvostelulla olisi muukin virka kuin tällainen mainoksena toimiminen.
Eli, ilmeisesti olisin kaiketi taipuvainen ajattelemaan jotakuinkin näin: Arvostelun tehtävä on pureutua kunnolla esitettyihin teoksiin (varsinkin, jos ne ovat kantaohjelmiston ulkopuolelta) ja tarjota niiden rakenteeseen, tekniikkaan ja sisältöön liittyviä huomioita, jotain sellaista, mikä menee maallikkokuuntelijalta helposti ohitse. Lisäksi on toki hauskaa lukea, miten ammattilainen arvioi konserttiesityksen tasoa, ohjelmistovalintoja ym.
Ihanteellisessa maailmassa konsertteja pohjustettaisiin ensin konserttipäivän lehdessä julkaistavin säveltäjä- ja muusikkohaastatteluin, joissa esiintulleisiin teemoihin voitaisiin palata arvosteluissa. Toki näinkin tehdään, mutta perinteisesti vain silloin, kun konsertissa esiintyy joku suuri nimi tai ohjelmistossa on Magnus Lindberg -tason säveltäjän uusi teos. Harmi kyllä, ”peruskonsertti”arvostelut saavat oikeassa maailmassa aivan liian vähän palstatilaa. Tämä kun tuppaa johtamaan siihen, että arvostelutekstistä käy lähinnä ilmi konsertin ohjelma ja artistit sekä joitakin yleisluontoisia viittauksia (usein kuitattu yhdellä tai kahdella adjektiivilla) teoksiin ja esitykseen.
Syyttävä sormeni ei nyt osoita arvostelujen kirjoittajiin, vaan olosuhteisiin, joissa he työtään tekevät. On mahdotonta kirjoittaa kovin syvällistä arvostelua, kun jutulle annetaan lehdessä postimerkin kokoinen tila. Tekisi mieleni sanoa niinkin, että arvostelujen nykyinen asema kielii siitä, että monissa medioissa on aliarvioitu lukiojiden mielenkiintoa ja ilmeisesti myös älykkyyttäkin, kun juttuja yhä enemmän puristetaan tekstiviestimittaan. Mutta en sano näin, koska olen kiltti ja hyvätapainen ihminen.

Muutama ajatus asiasta (ja sen vierestä) juolahti tässä mieleeni. Sain kasvaa lapsuuteni ja nuoruuteni lähes tyystin vailla klassisen musiikin pakkosyöttöä. Piano- tai viuluvirtuoosia minusta ei tullut (soittotunneillekin menin vasta oma-aloitteisesti 19-vuotiaana), mutta sainpahan omaksua vapaasti ja itsekseni kaikenlaista musiikkia, niin poppia kuin taidettakin. Suureksi ilokseni tämä sai aikaan sen, että minulle muodostui hyvin laaja ja kirjava musiikkimaku, ja ainakin suhteellisen genrevapaa asennoituminen musiikkiin.
Ns. klassisen musiikin löysin ”kiellettyä reittiä” – elokuvamusiikin kautta. John Williamsin Star Wars (1977) ja Erich Wolfgang Korngoldin The Sea Hawk (1940) olivat ensimmäiset kosketukseni sinfoniaorkesterille kirjoitettuun musiikkiin. Elokuvamusiikin melodisuus, rakenteellinen keveys ja tietysti myös elokuvan tapahtumien musiikille antama tulkintakonteksti tekivät siitä helpon lähtökohdan, josta oli hyvä hivuttautua myös ”puhdasoppisen” klassisen ja varsinkin uuden (klassisen) musiikin maailmaan.
Jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka tärkeää oli se, että musiikki oli minulle saatavilla, odottamassa löytäjäänsä eikä kukaan ollut arvottamassa sitä. Olen vuosikausia kuunnellut sujuvasti niin Boulezia, Glassia, kuin vaikka Depeche Modeakin eikä minulle ole koskaan tullut mieleenkään, että eri tyylejä tai genrejä pitäisi jollakin lailla vakavissaan arvottaa. Toki jokainen meistä luo omia mielensisäisiä maailmojaan, joissa musiikkia voi mielin määrin luokitella erilaisin arvokriteerein, mutta näiden kriteerien pohjalta käyty ”asiantuntijakeskustelu” tai ”kasvatus” on aika hedelmätöntä. Mukavia kahvipöytäkeskusteluja aiheesta toki voi saada.
Musiikkikasvatusta on varmasti monenlaista (yhtä monenlaista kun on musiikkikasvattajiakin), eikä pidä uskoa kasvatuksen olevan niin kaikkivoipa, että se yksin riittäisi herättämään tai tuhoamaan mielenkiinnon musiikin harrastamisen muutoin kuin joissain extremetapauksissa, joissa opettajan ja oppilaan välinen vuorovaikutus on joko äärimmäisen rikasta ja antoisaa tai sitten äärimmilleen tulehtunutta ja nujertavaa.