Jari Kallio

Tuo kommenttisi ja siteeraamasi artikkeli kirvoitti mielessäni muutaman ajatuksen. Sanottakoon nyt heti kärkeen, että kunnioitan suuresti Elliott Carteria ja pidän monista hänen myöhemmistä sävellyksistään, erityisesti oivallisesta Klarinettikonsertosta (1996). Carterilla on vahvat näkemyksensä, eikä siinä mitään. Toki esim. Steve Reich sanoi kauan sitten, että ”Elliot Carterin tulisi mennä Charles Ivesin haudalle anomaan anteeksiantoa”. Eli puolin ja toisin on sanottu kaikenlaista, joista toimittajat ovat saaneet kivoja otsikoita.

Mutta, vähitellen asiaan… Minimalismi (erityisesti termin varsinaisessa käyttöyhteydessä eli viittauksena 60-70 -lukujen pioneeriteoksiin) ei ole copy/pastea, vaan nimenomaan asteittaisten muutosprosessien musiikkia (kannattaa lukea Reichin essee Music as Gradual Process). Tämä musiikki pakottaa kuulijan keskittymään hyvin tarkoin, jotta nämä prosessit tulevat havaittaviksi (ja jopa nautittaviksi). Jos tästä kuuntelemisen tavasta ei pidä, se on sitten kokonaan eri juttu.

Puhtaasti toistolle perustuvia minimalistisia teoksia ovat lähinnä muutamat La Monte Youngin varhaisteokset 50- ja 60- lukujen taitteesta. Tosin nämäkin ovat vain yksi juonne nuoren Youngin Cagelta perimässä ideologiassa.

Mitä sitten tulee esim. Reichin ja Glassin myöhempään (vuoden 1975 jälkeiseen) tuotantoon, niin on hyvä muistaa, ettei se ole enää ”puhdasta” minimalismia, joten sitä ei ole kovin hedelmällistä yrittää teilata minimalismin kritiikillä. Vielä vähemmän tuo kritiiki puree esim. John Adamsin musiikkiin.

Se, mitä sanoin aiemmin Glassin ooppreoiden tarkoituksellisesta epädramaattisuudesta, viittaa vain siihen, että vaikkapa Glassin Satyagraha on jo lähtökohtaisesti hyvin erilaista musiikkiteatteria kuin Verdin Aida. Ja vertailu ei ole oikein hedelmällinen tapa lähestyä eri säveltäjien ilmaisua. Aina on huomioitava myös se, mihin säveltäjä pyrkii. Pyrkimyksistä tai sävellyksistä ei tietenkään tarvitse pitää.

Amerikkalainen säveltäjä tuntuu olevan meidän eurooppalaisten mielestä aina parempi, mitä eurooppalaisempi hän on. Amerikkalaisessa musiikissa nähdään (usein ymmärrettävästi) vain kaupallisia ulottuvuuksia ja viihdearvoja. Mutta lienee syytä kysyä, onko Ivesilla, Gershwinilla, Reichilla, Glassilla ja Adamsillakin ollut kuitenkin jotakin ansiokasta annettavaa.

Samaa toivon minäkin. Enkä pitäisi ajatusta etydien ja konserton levytyksestä ollenkaan mahdottomana. Saas nähdä…

Joopa-joo, en voi sanoa yllättyneeni siitä, että Salosen Pianokonsertto teilattiin Hesarissa. Se on yksinkertaisesti liian miellyttävä sävellys ammattikriitikoiden makuun. Kriitikot tuntuvat usein tekevän ongelman siitä, jos sävellys on helposti lähestyttävä. Ajatellaan, että säveltäjä tällöin mielistelee yleisöään eikä ole ”aito”. Tämä on minusta kovin surullinen näkökulma, koska se kertonee usein enemmänkin kriitikoidemme elitistisyydestä kuin musiikin puutteista. Tarkoitan sitä, että musiikin ei sallita olevan liian ”ymmärrettävää”, koska silloin tavallinen kaduntallaajakin kykenee arvioimaan sitä, eikä kriitikko pääse knoppailemaan omalla ”osaamisellaan”.

Olen kuunnellut Salosen Pianokonserton parisenkymmentä kertaa levyltä, ja täytyy sanoa, että se on aivan upea sävellys. Siinä on paljon pehmeyttä ja perinteikkyyttä, mutta en minä näitä pahana pidä, päinvastoin. Salosen ansiot pianokonserton saralla ovat toki varsin erilaiset kuin esim. Hakolan mammuttimaisessa järkäleessä tai Ligetin huikean jännittävässä konsertossa. Salosen konsertto on samalla tavalla ihailtavan puoleensavetävä kuin Adamsin Century Rolls.

Viihdyttävyys (tyylillä tehtynä) on arvo sinänsä. Musiikkikokemus ei ole automaattisesti halpa-arvoinen, vaikka siihen ei sisältyisikään (kuulijan taholta) jatkuvaa ponnistelua ja pahoinvointia. Vaikeasti lähestyttävä musiikki ei ole automaattisesti parempaa kuin helposti lähestyttävä.

Tuosta perjantain konsertista ajattelin minäkin sanoa sanasen taikka kaksi. Se oli yksi parhaita konserttikokemuksiani, monestakin syystä. Ensinnäkin EIC on aivan mielettömän virtuoosinen yhtye, soitto tuotti suunnattoman paljon iloa. Teokset olivat kaikki hirmuisen hyviä ja vieläpä mukavan erilaisia.
Yann Robinin Art of Metal III oli erittäin riemastuttava avaus konsertille, energinen ja jännittävä sävellys, jossa ei tylsää hetkeä ollut. Robinin sävelkieli (ainakin tässä teoksessa – enempää en voi sanoa, kun en hänen tuotantoaan sen kummemmin vielä tunne) on kertakaikkisen mukaansatempaa. Toki sävellys tulisi kuunnella useampaan kertaan, jotta osaisin sanoa siitä jotakin eritellympää.
Luca Francesconin Etymo jäi konsertissa mieleeni lähinnä Barbara Hanniganin uskomattoman vokaaliosuuden ansiosta. Itse sävellys herätti kyllä mielenkiintoni, mutta yhdellä kuulemisella en todellakaan kyennyt muodostamaan laajempaa kuvaa. Sittemmin olen ehtinyt kuunnella sen levyltä (samojen artistien esittämänä) ja olen pitänyt siitä paljon.
Kaikkiaan läpi konsertin ensimmäisen puoliskon Ensemble Intercontemporainin ja Susanna Mälkin työskentelyä oli todellinen ilo kuunnella ja katsella (vaikka istuinkin halvalla reunapaikalla, jonka etuna oli suora katseyhteys johtajankorokkeelle ja ainoana varjopuolena suoraan vasemman kaiutintornin tulilinjalla istuminen).
Konsertin toisen puolisko oli täysosuma (ainakin minulle). Osittain siksi, että minulle tarjoutui tilaisuus keskustella Pierre Boulezin kanssa, kun säveltäjä tuli saliin kuuntelemaan Dialogue de l’ombre doublen. Tuntui jokseenkin hauskalta jutella maestron kanssa kasvokkain. Puhuimme Notationsin orkesteriversiosta: Boulez kertoi tavoitteestaan saada orkesterisovitukset valmiiksi tulevana sapattivuotenaan ja mainitsi myös levyttävänsä ne heti tilaisuuden tullen. Kertoipa maestro vielä (hymyillen) taannoisesta Notationsin esityksestään Berliinin filharmonikkojen kanssa: ”They were pretty much up to the point”. Voin kuvitella.
Dialogue de l’ombre double on minusta aivan upea sävellys. Olen nauttinut siitä levyltä monituiset kerrat. Livenä kappale on vieläkin nautittavampi, ja sen varsin yksinkertainen teatterillinen osuus tuo siihen raikkautta, kuten myös soivan tilan käyttö (joka salin keskeltä kuultuna olisi varmaankin ollut vieläkin vaikuttavampi). Jérôme Comten soitto oli melkoisen hienoa kuultavaa.
…explosante-fixe… puolestaan on Boulezin teoksista yksi kauneimpia. Siinä ei ole jälkeäkään siitä ”ankaruudesta” joka moniin Boulezin sävellyksiin liitetään. Jokaisen, joka pitää Boulezin musiikkia liian ”älyllisenä” tulisi kuulla tämä teos. Boulezin johtaminen on ihailtavan pelkistettyä ja kaikkia turhia maneereja karttavaa.
Mietin konsertin jälkeen sitä, kuinka Boulez sanoi HS:n haastattelussa, että musiikin ei ole tarkoitus miellyttää vaan vakuuttaa. Se on sikäli ainakin osuvasti sanottu, että niin on käynyt minulle suhteessa Boulezin musiikkiin. Aluksi (n. 20 vuotta sitten) en todellakaan pitänyt siitä juurikaan (enkä itse asiassa saanut siitä mitään tolkkua). Mutta palasin silti kuuntelemaan Boulezia aina silloin tällöin ja vähitellen huomasin pitäväni musiikista enemmän ja enemmän.
Lisää tällaisia konsertteja!

En minäkään tiedä juridisista tulkinnoista, mutta totean vain sen verran, etten näe asiassa mitään moraalista tai esteettistä ongelmaa sinänsä. Joskus muinoin maailmassa tehtiin sellaistakin, että orkesterikonserteissa kuultiin irrallisia sinfonioiden ja konserttojen osia. Ei se aina ihan huono vaihtoehto ole sekään: esim. Dvorakin 9. sinfoniassa on (mielestäni) hyvää vain viimeinen osa ja Sibeliuksen 5. sinfonia voisi toimia oikein hyvinkin, jos siitä esitettäisiin vain ensimmäinen osa.

Vertailu konserttien ja levyjen (myös konserttilevytysten) välillä on usein aika hedelmätöntä. Filosofialtaan (studio)levytys on (tai ainakin pyrkii olemaan) jollain tavoin ”objektiivinen” toteutus partituurista. Sen tulee kestää kymmeniä tai jopa satoja kuuntelukertoja, jolloin on ymmärrettävää, miksi siinä pyritään ennenkaikkea puhtaaseen, virheettömään suoritukseen.
Konsertti on sitten taas jotakin hyvin erilaista. Muusikot ovat läsnä, yleisö on läsnä ja säveltäjäkin saattaa olla läsnä. Tällöin kokemukseen tulee paljon muutakin kuin vain partituurin realisoiminen soivaan muotoon. Ihan niinkin arkinen (ja usein klassisen musiikin ammattilaiskeskustelussa tarkkaan kartettu) ilmiö kuin fanittaminen.

Esimerkki: Menen elokuussa Juhlaviikoille kuuntelemaan Susanna Mälkin ja Pierre Boulezin johtamaa Ensemble InterContemporainia. Osittain siksi, että kyseessä on aivan erinomaisista muusikoista koostuva yhtye, mutta ennenkaikkea siksi, että haluan kokea Boulezin johtamisen livenä. Olen yksinkertaisesti vain suuri Boulez-fani. Ja olen melko varma, että …explosante-fixe… on livenä aika erilainen kokemus, kuin levyllä, vaikka ensemble ja kapellimestari ovat samat. Ja tämä ero tulee paljolti myös minusta kokijana. Konsertti on minulle tapahtuma (ja aika harvinainen sellainen, olen kasvanut levytysten parissa), levytys taas on minulle musiikin arkipäivää kotikuuntelusta iPodiin (bussi/junamatkat ovat oivallista kuunteluaikaa).

En osaisi ikinä vertailla konserttia ja levytystä, koska odotan niiltä niin eri asioita. Eivät minua häiritse virheet livesoitossa, mutta levyillä ne ärsyttävät helpommin. Oopperat ovat taas parempia levyllä (ja DVD:llä), koska silloin saa aina hyvän istumapaikan ja halvan väliaikatarjoilun. Ja CD:llä välttyy lisäksi typeriltä näyttämötoteutuksilta, joiden uhriksi oopperataloissa joutuu melko helposti…

Jos nyt en ihan väärin muista (mikä on toki täysin mahdollista) Riley on tainnut käydä Suomessa myös 80-luvun puolivälissä (Cadenza on a Night Plain -jousikvarteton aikoihin). No, joka tapauksessa Riley on säveltäjä, jonka musiikkia kuulisi ilomielin useamminkin, varsinkin kvartettoja, joista monet ovat todella nautinnollisia (esim. Salome Dances for Peace (joka on oikeastaan viiden kvarteton sarja) ja taannoinen The Cusp of Magic).