Ilmapuntari

Viihdyttävää nykymusiikkia ja niukkaeleisiä klassikkoja

Radion Sinfoniaorkesterin konsertti viime keskiviikkoiltana oli monessa mielessä ainutlaatuinen tapaus. Magnus Lindbergin GRAFFITI kuorolle ja orkesterille oli säveltäjän ensimmäinen laajamuotoinen vokaaliteos; se oli myös Lindbergin ensimmäinen Suomessa kantaesityksensä saanut orkesterisävellys yli kymmeneen vuoteen. Lisäksi konserttia tähditti nimekäs ja maassamme harvinainen solistivieras Emanuel Ax.

Romanttiset eleet ja tonaalisilta vivahtavat harmoniat ovat jo muutaman vuoden ajan olleet oleellinen osa Magnus Lindbergin musiikin kielioppia. GRAFFITI menee vielä astetta pidemmälle: nyt myös pulssin tuntu musiikissa on voimakas ja sointikuva ajoittain jopa viihteellinen.

Yli puolituntisen GRAFFITIN tekstejä ei ole valittu perinteistä vokaaliteoksen dramaturgiaa silmällä pitäen. Teokseen poimittu eloisa kokoelma Pompeijin seinäkirjoituksia toimii pikemminkin freskomais-kollaasimaisena kuvauksena siitä, millaista elämä sittemmin tuhoutuneessa kaupungissa saattoi olla.

Orkesterisäveltäjänä Lindberg on kovimman huippuluokan ammattilainen. Myöskään vokaalisatsin kirjoittamisessa ei Lindbergillä sinänsä ole teknisiä ongelmia, mutta aivan täysosumana en GRAFFITIN kuoro-osuuksia osaa pitää. Kuoron melodinen materiaali oli usein sangen persoonatonta, balanssiongelmat orkesterin kanssa vaivasivat ajoittain, ja myös lauletun musiikin suhde tekstiin jäi usein hämäräksi. Oliko lauluosuuksien tarkoitus ilmentää seinägraffitien viestejä vai tuoda niihin jokin uusi näkökulma? Vai oliko tekstien mukanaolo teoksessa sittenkin lähinnä esityskokoonpanoon liittyvä välttämättömyys?

Helsingin kamarikuoro selvisi vaativasta tehtävästään periaatteessa ansiokkaasti, mutta tietty ponnettomuus moniäänisen kudoksen parissa toi myös kuoron ilmaisulliset rajoitteet esiin. Tähän
teokseen tarvittaisiin oikeastaan suuri kuoro, tai sitten puhtaasti ammattilaulajista koostuva kamarikuoro. Radion Sinfoniaorkesteri toteutti GRAFFITIN vaativan ja näyttävän orkesteritekstuurin loisteliaasti.

Konsertin alussa kuultu dodekafonian klassikkoteos, Arnold Schönbergin harvoin esitetty Orkesterivariaatiot op. 31, muodosti Lindbergin musiikille osuvasti rakennetun kontrastin. Teoksen etenemistä ja teeman melodista muuntelua ei ehkä aina ole helppo hahmottaa, mutta musiikin tiiviys ja intensiivisyys pitävät kuulijan vahvasti otteessaan. RSO:n erinomaisessa esityksessä oli tarkkuutta, draivia ja lämpöä.

Mozartin C-duuri-pianokonsertto KV 503 kuuluu säveltäjänsä mestarillisimpiin, joskaan ei näyttävimpiin eikä helpoimmin lähestyttäviin luomuksiin. Solisti Emanuel Ax toi konserton muotoarkkitehtuurin ja harmoniset rakenteet selkeästi esiin. Muilta osin hänen soittonsa herättikin kysymyksiä: musiikin elämänilo ja nopeasti vaihtuvien ilmaisutyyppien rikkaus eivät esityksestä juuri välittyneet. Axin soinnillinen yleisilme oli kauttaaltaan kalseahko; hitaiden Albertin basso -kuvioiden soittaminen staccatossa oli asketismin huippu.