hermes

Huomaatko, lgrohn, miten asiaton pyyntösi on?Jos olisit kiinnostunut ajattelusta, olisit ehkä joskus reagoinut siihen mitä on sanottu. Tähän asti olet sivuuttanut kaikki vastapuolen argumentit ja toistanut omia koskemattomia teesejäsi. Nyt ikään kuin lopputuloksena haet keskustelijoiden kontekstia – siis haluat kansalliseen tapaan mitata ajatusten arvon tutkimalla henkilöitä, heidän mahdollista arvovaltaansa tai tutkintojaan.

On tietenkin niin, että ellei tunne asiaa, voi yrittää ratsastaa auktoriteeteilla. Sehän on yleisin akateemisen ajattelun metodi: merkitä ajatusradat kuin slalomissa ja pujotella selviöiksi julistettujen väitteiden välissä. Se ei ole ajattelua, se on ajattelun teeskentelyä, lieassa kulkemista.

Maailma on täynnä teorioita, joskus samansuuntaisia, usein vastakkaisia. Fysiikan puolella on todettu, että jokainen teoria on lähtökohtaisesti väärä: se on tarpeen työhypoteesina, mutta jos työ edistyy, se kumotaan joko täysin tai asettamalla se suuremman kokonaisuuden osaksi. Siksi suosittelisin omaa ajattelua, joka joskus voi tuottaa jopa oman oivalluksen.

Ehkä silloin syntyisi sananvaihtoa, jota voisi kutsua keskusteluksi.

Jälleen ohitettiin keskeinen ajatus: siveltimellä ei ole estetiikkaa, taululla on; kynällä ei, runolla on; instrumentilla ei, musiikilla on.

Ovatko soittajat todellakin temppujen katalysaattoreita? Ohhoh! Sitäpaitsi se virtuositeetti, joita pelkät temput vaativat on todellakin lapsellista verrattuna siihen psykofyysiseen hallintaan, jota vaatii se musiikki, jota lgrohn nimittää ”museomusiikiksi”. Kukin tahollaan miettiköön, mistä tuo määrittely kertoo: lgrohnista vai J.S. Bachista – esimerkin ottaakseni. Onko lgrohn yhtä nykyaikainen myös suhteessa kirjallisuuteen, maalaustaiteeseen, arkkitehtuuriin, koko kulttuuriin. Puolestani olen sitä mieltä, että Beethoven elää, mutta suurin osa ”nykyttäjistä” synnyttää kuolleita lapsia. Aika näyttää, mikä on ajatonta.

”Yleisö voi turvallisesti haltioitua esittäjän taidoista”, päättelee lgrohn. Tuota riittää – julkeutta, joka tietää, mitä muut kokevat.

Jokainen muusikko tietää, että virtuositeetti on väline, joka tekee mahdolliseksi soittamisen vapauden. Esimerkiksi Bachin musiikin täyspainoinen esittäminen ei ole mahdollista ilman pitkälle kehittynyttä virtuositeettia.

Ne jotka eivät itse ole soittaneet, saattavat kuvitella että on helppoa musiikkia, johon riittää vähäinen osaaminen. Ne jotka ovat tehneet työtä asian parissa tietävät, että myös hitaan musiikin vapautunut soittaminen vaatii nopeutta, koska ilman sitä ei voi hallita tarkkaa ajoitusta. Tekniikka on elementti, joka kumoaa itsensä silloin kun se on kehittynyt taituruudeksi. Se että ihminen tälläkin alueella hakee rajojaan, ei liene suuri synti.

Olisi mielenkiintoista tietää, eikö lgröhn kuule esim. Chopinin Etydeissä muuta kuin harhautunutta pöyhkeilyä

Vuosikaudet on kuultu että Sibelius-Akatemian johdon on toteutettava OPM:n määräyksiä. Jussi Rauvola on ansiokkaasti osoittanut, että Opetusministeriön komentosillalla ei ole ketään. On selvää, että kaikki järjettömyydet ovat tulleet muihin korkeakouluihin kohdistuneiden toimien kylkiäisinä – siitä siis selittyy se, ettei niissä musiikkikoulutuksen ja taiteen kehityksen kannalta ole ollut mitään järkeä (ottamatta kantaa siihen, onko niissä tolkkua muiden korkeakoulujen näkökulmasta). Nyt, kun ”korkeamman olennon” yltä on poistettu huntu, kenen taakse mahtaa akatemian johto piiloutua. Hyvä vaihtoehto on tietysti S-akatemian hallitus: joukko päättäjiä, jotka saavat kokouksiin pinon papereita, mutta ehtivät lukea niistä vain päällimmäisen. Mutta sehän on normaalia demokratian käytäntöä.