hermes

Pieni lisäys VilleK:n ansiokkaaseen repliikkiin: on kysyttävä mihin musiikkiyliopiston rahat eivät riitä? Edellisissä kriisitilanteissa on käyty perustoimintojen, varsinaisen tehtävän kimppuun. Hallinto alaisineen on leikkaaja – ja kukapa nyt itseään leikkaisi? Priorisointi itsen ja toisen välillä tuottaa siis säännöllisesti saman tuloksen: se jolla on valta, säästetään.

Tässä tapauksessa virhe tapahtui silloin, kun moninkertaistunut hallintoporras alkoi tituleerata itseään Sibelius-Akatemiaksi. He katsovat käyttävänsä taiteellista työvoimaa omien suunnitelmiensa toteuttamiseen, vaikka ainoa järkevä asetelma on päinvastainen: hallinto palvelee prosessia, jonka motiivit, suunnittelu ja osaaminen tulevat tekijöiltä. Tiedämme että musiikin opetus on toteutunut täysipainoisesti, vaikka laitoksen hallinto oli murto-osa nykyisestä. Mihin säästöjen siis tulisi kohdistua? Kuka on Sibelius-Akatemia? Toimiiko Siba toimistoissa vai opetusluokissa?

Kun varakkaan perheen talous romahtaa, ei yleensä sanota irti perheenjäseniä, vaan palvelijoita.

Käytän sanaa tonaalisuus laajassa merkityksessä tarkoittaen sävelten välisiä jännitteitä, jotka tavalla tai toisella pohjaavat yksinkertaisten lukusuhteiden primäärisyyteen, eli yläsävelsarjaan. Tällaistä tonaliteettia aiheuttavat kautta maailman myös yksinkertaiset soittimet. Nähdäkseni atonaalisuus on maailmanmusiikissa harvinainen poikkeus; indonesialaista slendro-asteikkoa voi pitää atonaalisena, mutta mitkä ovat muut maaimanmusiikin muodot, jotka eivät tunne tonaalisuudelle tyypillistä intervallien hierarkiaa?

Mielestäni ei ole kysymys ohjelmoinnista, jos oman perinteen pohjalta huomaa ymmärtävänsä pentatoniikkaa tai intialaista musiikkia. Se on todiste musiikin universaalisuudesta.

No jo on! Tyhjän päällä temppuileva älyllisyys on sekä ulkoisesti että sisäisesti mitätöntä pelleilyä. Ymmärrys siitä mitä musiikki on pitkään ollut kadoksissa. Kokeita on nyt tehty vuosisadan verran, mitä jäi laariin? Olen varma, että myös se näennäistieteellinen, tärkeilevä rakentelu, jota sarjallisuudeksi kutsutaan, tulee muutaman vosisadan päästä herättämään hämmästynyttä hilpeyttä. Mutta tämän metasävellyksen rinnalla sekin on kuin hengen keidas.

Tekotapaan puuttumatta tätä kurjempaa akustista tuotetta saa hakea. Metasävellystä? Mitä olisi metakirjoitus: jshvcpöe dhndus. cndwh sugdwudg!
Tässä oli syvää logiikkaa, jota en paljasta. Nauttikaa…

Todellakin hupaisa piirre taide-elämässä, mutta raha kuuluu tulevan rahan luo. Tietenkin summien pitää olla suuria, jotta rikkaat vastaanottajat ne edes huomaisivat. Epäilemättä tällaiset käänteiset lesken rovot ovat poissa nousevan polven tuesta. Luulen että monet miljonääritaitelijat ohjaavatkin saamiaan palkintoja nuorisolle, kuten oikein ja kohtuullista onkin.

Jotkut säätiöt, kuten Pro Musica näkyvät jakaneen pedagogipalkintoja. Siinä on järkeä. Kun joku julkisuudelta salassa on tehnyt merkittävän elämäntyön ja huonolla palkalla auttanut lentoon uusia Salmisia ja Mattiloita, hän on mitalin lisäksi ansainnut myös sen hetkellisen vapauden jonka yllättävä rahasumma tarjoaa. Huomasin, että esim. Emanuel Elola, Suomen fagotistien isä, ehti ennen kuolemaansa saada tällaisen tunnustuksen. Hieno juttu!

Aikoinaan rustattiin Suomi-palkintoa, jolla kansainvälisesti menestyneitä taiteilijoita palkittiin heidän kuukausipalkkansa kokoisilla summilla, joilla taiteen opiskelija olisi tullut toimeen vuosia. Poliitikkojen lipevä kädenojennus nille jotka eivät mitään tarvinneet. Menestys on epäilemättä yhteisömme keskeinen palvonnan kohde. Se on vyöryn lailla peittänyt alleen taiteen omat, autonomiset arvot.

Mikään sääntö ei tietenkään ole ehdoton ja Isopuro väistää tässä kritiikkini komeasti. Mutta asiassa on myös toinen puoli: ennakkomaineeltaan maailman huippuihin kuuluvan kvartetin intonaation oletetaan olevan tietyllä tasolla; pienetkin poikkeamat ovat uutisia, joihin huomio kiinnittyy. Vastaavasti vaatimattomampi kvartetti vertautuu erilaisiin ennakko-odotuksiin. Sama on ilmeistä myös orkesterien kohdalla: on suuri ilo bongata epäpuhtaus Berliinin filmarmonikkojen konsertissa; yhtä suuri ilo on kuulla erityisen puhtaasti soiva sointu jonkun toisentasoisen orkesterin soitossa.

Kriitikoiden ranking-listoilla tarkoitin jotakin alitajuista, koska ihmiselle on tyypillistä hakea kokemuksista tukea käsityksilleen. Tästä voisin mainita useita esimerkkejä ellen monesta syystä olisi siihen haluton. Tuntemattoman alirvioimisesta olisi vielä helpompaa luetella loputtomasti näyttöjä. Okko Kamu aikoinaan laski leikkiä metamorfoosista, joka hänessä huomattiin Karajan-kilpailun voiton jälkeen. Mutta tällainen yleisen mielipiteen vuoksi ja luode nyt on tyypillistä kaikessa inhimillisessä toiminnassa, koska auktoriteetit hallitsevat sekä ajattelua että taiteen vastaanottoa.

Olet varmasti oikeassa, että vaikutusta tehdään ja suosiota saadaan monenlaisilla konsteilla. Ulkonaiset eleet voivat auttaa taiteilijaa – mutta musiikkia ne eivät
edistä. Into musiikkiin ei synny tällaisesta näyttelemisestä, vaan kokemuksista, jotka koskettavat sisäisesti kaikesta teeskentelystä ja median vakuuttelusta riippumatta. Tästähän olemme samaa mieltä.

Esiintyvä taitelija kouluttautuu esiintymään, ja aivan kuten sanot on luonnollista kannustaa häntä aktiiviseen tilaisuuksien hankintaan. Olisi kuitenkin suotavaa, että kaupallisesta levityksestä vastaisivat laajemmin alan ammattilaiset. Nykyään managerit kelpuuttavat käyttöönsä vain muutaman lypsylehmän, ja taiteilijoiden enemmistö jää markkinoiden ulkopuolelle. Julkista taiteen markkinointia on käynnistetty ja musiikin kohdalla se näkyy merkitsevän musiikkiteollisuuden ylikansallisten tuotteiden vientiä euronkuva silmässä.

Musiikin kehityksen kannalta tärkeämpi hoitamaton sarka olisi kuitenkin musiikkielämään pyrkivien nuorten tilanne. Pitäisi perustaa esiintyjätoimisto, joka auttaisi nuoria (ja miksei myös vanhempia) taiteilijoita vapaana kaupallisista pakotteista, siis yhteiskunnan tukemana. Toisinsanoen musiikkikoulutukselle rakennettaisiin silta joka johtaa koulutuksesta käytännön elämään. Tämä ala on täysin kesannolla ja se on yksi syy siihen, että klassinen musiikki on katoamassa näköpiiristä. Kun jotkut rytmimusiikin edustajat vielä tekevät kaikkensa torpedoidakseen klassisen musiikin toimintaedellytyksiä, olisi jo aika ryhtyä käytännön toimiin. Klasareiden olisi jo syytä ottaa oppia rytmimuusikoista: siitä miten omia etuja ajetaan.

Elvibreu puhuu asiaa
Minullekin tuli sama mieleen. Ja kun lgrohn uhkasi jättää sivuston oman onnensa nojaan, ajattelin, että voimme asentaa sijaan automaatin, joka toistaa toistamistaan omaansa muita kuulematta. En sitten tiedä, aktivoisiko se tätä ”pystyynkuollutta” foorumia. Pärjännemme ilman.

Hyvänen aika, loppututkinto! Fysiikka vain ei lopu loppututkintoon, se kehittyy jatkuvasti. Jokainen uusi löytö on ensin pseudotiedettä, kunnes se tieteen todentamiskeinoin julistetaan tieteeksi. Sitten seuraa vaihe, jossa valaistus ympärillä muuttuu ja tieto muuttuu joko takaisin pseudotieteeksi tai osaksi laajentunutta kokonaisuutta. Tiede ei voi tietää, mitä se huomenna tietää.

Huomautus ”ymmärtämisestä” selittää jotakin L.G:n musiikkikäsityksistä. Jokainen muusikko tietää, että musiikkia voi joko ymmärtää tai olla ymmärtämättä. Konservatorioissa opitaan vuosikaudet nimenomaan musiikin ymmärtämistä; siitä kasvavat hyvät esitykset. Puhuessaan museomusiikista L.G. on ilmeisesti kuvitellut, että muusikot suhtautuvat musiikkiin kuin kuolleeseen materiaan ja toistavat papukaijamaisesti annettuja tehtäviä.

En tiedä miten muusikon todellisuuden voisi osoittaa jollekulle joka ei asiaa tajua. Ainakaan siinä ei ole apua paksuistakaan kirjoista. Päin vastoin: luulisin että pää pysyisi selkeämpänä jos sinne ei ahdeta aivan tolkutonta määrää muiden ajatuksia. Saattaisi jäädä tilaa omalle ajattelulle ja ehkä myös mahdollisuus vastaanottaa muita näkemyksiä. Ties vaikka pystyisi näkemään itse.

Sama kirjoitus löytyi Uuden Suomen blogeista nimellä Lauri Gröhn, joten minulla on kunnia esitellä:

”Lauri Gröhn
Nauvolainen metasäveltäjä ja yrittäjä, jonka kehittämä sovelma muuttaa minkä tahansa valokuvan kauniiksi musiikiksi muutamassa sekunnissa ja jonka kakkosstudio on runsaat 4 vuotta ollut Innopolissa Espoossa.”

Ehkäpä eh26:n tekstin lukeminen olisi ollut hyödyllistä Gröhnille ennen vastaamista. Nyt hän ohittaa painavat teesit ja vastaväitteet ja ainoastaan toistaa jo sanomaansa. Gothonin selkeän metaforan musiikin ja kielen yhteydestä hän yrittää kuitata ylimielisellä puuskahduksella: ”Absoluutista roskaa musiikin filosofian kannalta”.

Miten niin? Näin sanoessaan Gröhn pyrkii asettumaan auktoriteetiksi ja vaatii meitä luottamaan omaan arvostelukykyynsä. Onko musiikin filosofia, kuten muukin tiede Gröhnin mukaan, tiensä päässä; kirjoihin vietyjen lopullisten totuuksien kokoelma, jonka nimissä voidaan mitätöidä kaikki se, minkä muusikot vuosisatojen aikana ovat luoneet ja käytännössä todeksi eläneet? Filosofia on yritys määritellä tuota ilmiötä ja nyt Lauri Gröhn mittaa määritelmillä todellisuutta – hänelle se mikä ei noihin selitysyrityksiin (tai ennemmin hänen tulkintoihinsa) mahdu, on hömppää.

Jos joku on hömppää, niin tuo kahden eri aistialueen yhdistäminen, jonka Gröhn ylpeänä esittelee metasäveltämisenä: siis valokuvasta muutamassa sekunnissa kaunista musiikkia! Siinä korahtelee viimeisillään Darmstadtin koulukunnan 60 vuoden takainen, tieteisuskoon perustuva metodi, josta maailma on onneksi jo lähes selviytynyt Gröhnin tapaisista reliikeistä huolimatta.

Pakkomielteinen kiinnittyminen musiikin jo ohitettuun harharetkeen selittänee osittain sitä uskomatonta arroganssia, jolla ”metasäveltäjämme” katsoo voivansa mitätöidä Gothonin näkemykset. Kaikki osoittaa, ettei hänellä ole käsittelemästään asiasta vähäisintäkään ymmärrystä.