helmer

Vuosikausia jaoissa on tosiaankin ollut vääristymä, jota on perusteltu erilaisilla eläke-eduilla. Klassikoilla on ollut laihat vakanssinsa pienine eläkkeineen, mutta viihdemuusikot ovat olleet yrittäjiä, jotka tietenkin ovat käyttäneet perustamiensa ohjelmatoimiston tarjoamia etuja taloutensa järjestämisessä. Firmojen kirjanpito on sallinut verotuksessa näkyvien tulojen minimoimisen, joka puolestaan on vaikuttanut eläkkeen kokoon, mutta tuskin eläkeiän taloudelliseen asemaan. Kuitenkin eläkkeiden myöntämisessä on korostettu taiteellisia ansioita pääperusteena ja ”säveltaide” on tosiaan näyttänyt aika kummalliselta ilmiöltä viime vuosina, kun viihde on kävellyt klasikkojen yli niin että klassisen musiikin osuus eläkkeistä on ollut 10%:n tietämissä. Vääristymän takana on tietenkin Elvis-muusikoiden hallitsema Valtion säveltaidetoimikunta, jossa pitkään on ollut vain yksi klassinen esittävä taiteilija.

Tässä jaossa on ilmeisesti haettu tasapuolisuutta, joka sekin on melko kiistanalainen periaate, kun puhutaan säveltaiteesta.

Epäilemättä käytät museomusiikin käsitettä negatiivisesti: se on musiikkia joka jauhaa samaa. Mutta se samuus on pelkkää pintaa, suurimmat teokset aukeavat yhä uudestaan, toiseen todellisuuteen. Se mikä analyysille avautuu, on pelkkä kieli, jolla voidaan ilmaista lukemattomia ajatuksia. Kieli ei ole samaa kuin ajatus eikä musiikin ydin ole sen kieli. Taidemusiikki on avain syvemmille tajunnan tasoille. Sen perusmuodot olemme saaneet ihmismielen ja luonnon ominaisuuksina (joita emme suinkaan ole itse luoneet).

Mielelläni ottaisin vastaan mitä tahansa uutta, joka edes häivähdyksenä ulottuisi samaan todellisuuteen kuin parhaat klassisen musiikin säveltäjät. Yleensä tarjotaan älyllisiä rakennelmia, jotka jäävät pelkäksi järkeilyksi ja joiden lähtökohtana on uusi kaava. Taidemusiikki ei ole syntynyt kaavasta käsin, kaavan ovat teoreetikot jälkikäteen päätelleet.

P.S. Valitettavasti en sattuneesta syystä pysty jatkamaan tätä keskustelua. Tarttuisiko joku muu aiheeseen?

Eikös se ole ristiridassa tuon museaalisuuden kanssa? Esittäminen sitä paitsi jatkuu yhä ja tuottaa suuria elämyksiä lukemattomille ihmisille. Onko haltioituminen viihteellistä? Ja älyllinen kiinnostuminen epäviihteellistä? Taidetta ymmärtävä ihminen tosaan viihtyy hyvän taiteen parissa, mutta se ei tee tee taiteesta viihteellistä. Laajentaisin kysymystä: voiko yksilö jättää huomiotta koko muun maailman jakaessaan objektiivisina tarjoamiaan tuomioita?

Vastauksesi on varmasti vilpitön, mutta kuten itse sanot: sinä koet ”museomusiikin” hyvänä viihteenä. Minä koen asian toisin: minulle elävintä ja merkittävintä, mitä elämässä olen kokenut, ovat jotkin klassisen musiikin hienot esitykset.

Nykymusiikki joutuu kieltämättä kovaan vertailuun museotavan kanssa. Ei kai siinä muu auta kuin tehdä niin hyvää musiikkia, että se tempaa yleisönkin mukaansa. Nin Sibeliuskin teki.

Tekee mieli kysyä, lgrohn, muuttuvatko myös kirjalisuus ja kuvataide mielestäsi musiikin lailla nopeasti museotavaraksi. Yleinen kokemus kun on kun on, että musiikki on ajasta riippumattomampaa kuin kirjallisuus. Ja jos jatkaisin ajatusleikkiä lgrohnilaisittain, pitää myös kysyä, mikä on musiikin elinaika; onko se jollakin tapaa absoluuttinen, vai ehkä kulttuuripiiristä riippuvainen. Nythän kulttuurissa kaikesta propagandasta huolimatta elää juuri tämän ”museomusiikin” nälkä ja vain aniharvat isoavat sitä mitä lgrohn pitää ajanmukaisena ja validina. Ovatko siis kaikki muut ihmiset väärässä ajassa? Mikä tai kuka määrittelee ajan, jonka mukaista kulttuurin tulee olla. Aina on näet tienraivaajia jotka suuntaavat pöheikköihin, joihin kukaan täyspäinen ei heitä seuraa.

Konkretisoituna: onko Dostojevski aikansa elänyt, joutaako Sibelius museoon? Jos näin on mielestäsi, lgrohn, mikä on se valtava muutos joka tekee näistä taiteilijoista sukupolvellemme tarpeettomia?

Universalisuus voidaan nähdä myös kulttuurisen sidonnaisuuden takana olevina arvoina, joihin kulttuurin muodot viittaavat; samalla tavoin kuin käsitteet viittaavat merkityksiin sanojen takana. Universaalisuus on mahdollisuus, joka voi toteutua, kun kontakti alueeseen syntyy (esim. länsimaalainen päättää tutustua Intian musiikkiin). Tämä toteutuu täysimittaisena Kauko-idän intensiivisessä suuntautumisessa länsimaiseen klassiseen musiikkiin. Osaltaan se todistaa, että eri musiikkikulttuurit ovat toistensa sukulaisia, saman tarpeen ja kyvyn ilmenemiä.

Se miten pitkälle toisen tradition merkityksiin kuulija ulottuu, on subjektiivista. Pulssin ja tonaalisen melodian yhteiskieli avaa musikaaliselle ihmiselle eksoottisten muusikoiden tarkoitukset; tämä on moneen kertaan todettu erilaisissa yhteisproduktioissa. Musiikin arvot eivät ole sopimuksia; eri musiikkikulttuurit eivät ole eri kieliä, vaan saman kielen murteita.

Kiitokset Orfeukselle ja marginaalimuusikolle osuvista kannanotoista! Todellakin: Sibelius-Akatemiassa tarjoillaan uutuuksina asioita, jotka vuosisatoja ovat olleet muusikoille selviöitä. Visioissa luonnostellaan ”uusi” muusikkokuva, joka on sosiaalinen, yhteistyökykyinen, uudistuva, suvaitseva etc. Millaisia mahtoivat olla muusikot ennen tätä mullistavaa asiakirjaa? No, jotakin kai hallinnon on tehtävä – kun ei ole järkevää tekemistä, niin tuherretaan sitten tällaista.

Minua jäi askarruttamaan seuraava päätoimittajan pohdiskelu:

”Onko soittajien taso laskenut vai noussut viime vuosikymmeninä? Ainakin orkesterimuusikot tuntuvat olevan jälkimmäistä mieltä, vaikkei koesoitoissa äänenjohtajapaikkoja aina pystytäkään täyttämään. Jos taso tosiaan on noussut, ei voida olettaa aina uusia, erinomaisia kotimaisia hakijoita, vaan Suomeen pitää houkutella myös kandidaatteja ulkomailta, kuten esimerkiksi Tampereella on tehty.”

Mitähän päätoimittaja mahtoi tarkoittaa? Onko orkestereiden taso siis noussut korkeammalle kuin muusikoiden? Vai mistä tässä on puhe, kaipaisin arvoituksen avaamista.

Näyttää siltä, että orkesterit rakentavat koesoitoissa yhä korkeampia kynnyksiä. Tilanne, jossa kapellimestarin tahdon alta päästään itse määrämään ja määrittelemään vaadittava taso, houkuttelee soittajia ylikriittisyyteen. Viesti näyttää olevan: te nuoret ette ole meidän tasollamme. Samalla suomalainen musiikkikasvatus saa kyytiä myös orkestereiden intendenteiltä; pitäisi muka keskittyä enemmän orkesterisoittoon ja vähemmän solistisiin valmiuksiin. Ikäänkuin koesoitoissa selviäisi ensimmäistä kierrosta pitemmälle ilman merkittävää solistisia osaamista.

Musiikkikorkeakoulujen toimintaympäristö on todellakin muuttunut. Mutta keskeisin haaste ei ole sopeutuminen kaupallisuuden muokkaamaan sosiaaliseen tilaukseen (johon taipuminen todellakin on taiteen tuho), vaan maailman avautumisen aiheuttama haaste. Kun koesoitot ennen olivat Suomen mestaruuskilpailuja, ne ovat nyt laajentuneet EM- ja jopa MM-kisoiksi. Sitten ihmetellään, miksi suomalaiset eivät pärjää koesoitoissa. On jämähdetty vanhoihin aikoihin, jolloin suomalainen voitti aina – SM-kisoissa. Laajentuneen areenan huomioonottaen suomalaiset muusikot menestyvät edelleenkin loistavasti, moninkertaisesti paremmin kuin urheilijat. Silti useimpien maistereiden ja tohtoreiden työnäkymät huononevat kaiken aikaa.

Ainoa oikea vastaus tähän haasteeseen on vapauttaa opiskelijat turhasta byrokraattisesta ohjailusta, koska se väistämättä aiheuttaa todellista kehitystä haittaavaa tyhjäkäyntiä. Sibelius-Akatemiaan pitää perustaa huippuyksikkö, jossa luotetaan niin oppilaisiin kuin opettajiinkin. Lahjakkaan opilaan kykyyn löytää oikea tie ja opettajan oivallukseen ja kokemukseen. Nehän ovat Sibelius-Akatemian ainoat todelliset voimavarat. Kaikki muu on toissijaista.