Florestan

Sillisalaattia ja popcornia

En ole henkilökohtaisesti saanut Wienin uuden koulukunnan musiikista useinkaan muita kuin intellektuaalisia elämyksiä. On melko luontevaa arvostaa esimerkiksi Schönbergiä, Weberniä ja Bergiä niiden ansioiden vuoksi, jotka liittyvät musiikkikäsitysten ja sävellystekniikoiden suorastaan vallankumoukselliseen uudistamiseen, mutta esteettisenä elämyksenä kyseisen tyylisuunnan musiikki on pysynyt minulle vieraana sekä soittajan että kuuntelijan asemassa.

Oli suuri ilo kuulla RSO:n soittavan keskiviikon 20.5. konsertissa Schönbergin Muunnelmia orkesterille paneutuneesti ja innostuneesti. Monesti kuuntelijalle hiukan vieraampi musiikki pysyy vieraana siksi, että esittäjät eivät itsekään ole ihan varmoja siitä, mitä ja miksi he soittavat. Tällä kertaa Schönbergin runsaan värikäs – joskin kokonaisdraamallisesti fragmentaarisen tuntuinen teos sai ansaitsemansa verevän tulkinnan. Romanttisemmat sävyt ja tunnelmat toimivat erittäin hyvin Sakari Oramon johtaman RSO:n tulkinnassa, mutta graafisemmat jaksot kärsivät ehkä hiukan turhan yksitotisen lämpimästä otteesta. Olisin kaivannut moniin aiheisiin yksinkertaisempaa ja paljaampaa äänentuottoa ja fraseerausta, että kyseisten jaksojen pistemäiset värit olisivat tulleet paremmin esiin.

Haastava tyylillinen täyskäännös Schönbergin maailmasta Mozartin pianokonserttoon onnistui pienen alkukankeuden jälkeen melko hyvin. Käsitykseni modernin sinfoniaorkesterin ja suuren konserttiflyygelin yhdistelmän ongelmallisesta raskasliikkeisyydestä klassillisessa ohjelmistossa osoittautui kylläkin jälleen kerran oikeaksi. Kyseiset soittimet ovat niin voimakkaita sekä ääneltään että vaatimaltaan soittotavalta, että kepeän hengittävä ja värikäs lopputulos on vaikea saavuttaa. Hyvänä esimerkkinä esimerkiksi pienten usein toistuvien huokausaiheiden kaarenloput olivat lähes järjestäen turhan raskaita. Usein myös fraasin ja pienempienkin aiheiden suunnat jäivät epäselviksi, varsinkin pidemmät kohot eivät johtaneet kohti tahtien ensimmäisiä iskuja, vaan tuntuivat harmillisen usein pysäyttävän liikkeen ja katkaisevan linjan. Olisin kaivannut myös jousistolta aktiivisempaa otetta, nyt pehmeä ja huokoinen äänentuotto ja artikulaatio tekivät sen osuudesta passiivisen oloisen. Samoin intonaatio oli kaipaamaani Mozart-sointiin verrattuna turhan lavea johtuen kaikkien yksittäisten soittajien henkilökohtaisen vibraton muodostamasta säveltasokeskiarvosta. Kankean ensimmäisen osan jälkeen varsinkin finaalirondo oli värikästä ja aidosti kiinnostavaa soittoa. Orkesterikin innostui lähtemään loppua kohti enemmän ja enemmän mukaan solistina toimineen Emmanuel Ax:in kepeään ja humoristiseen fraseeraukseen. Erityisesti puhaltajat olivat Mozartissa – ja koko konsertissa yleensäkin – vahvassa vedossa.

YLE:n tilaaman Magnus Lindbergin Graffiti-teoksen esittivät RSO:n lisäksi Radion kamarikuoron raunioille perustettu Helsingin kamarikuoro. Päällimmäisenä vaikutelmana säilyi koko kappaleen ajan se, miten loistavasti sen kaltainen sävelmaailma sopisi esimerkiksi muinaisen Spartacus-spektaakkelielokuvan ääniraidaksi. Varsinkin aivan alkumetreillä tuntui siltä, että kyseessä on elokuva, jossa on katkonainen leikkaus ja joka seuraa useampaa juonta samanaikaisesti. Teos tuntui olevan hyvin visuaalinen enimmäkseen rauhallisesti virtaavine maisemoineen ja toisaalta välillä kiihtyvine tapahtumineen, joissa hurjat rituaalit rovion ympärillä huipentuivat lopun rajuihin ruoskaniskuihin. Kaikenkaikkiaan Lindbergin uutuus vaikutti jotenkin voimattomalta ja varsinkin kuoro-osuus vaikutti usein olevan jotenkin
heppoinen ja päälleliimattu lisä orkesteriosuuteen. Saa nähdä, miten teos otetaan vastaan yleisemmin. Voisiko ajatella, että kyseessä olisi jonkinlainen kädenojennus moderniin konserttimusiikkiin tottumattomammalle yleisölle, joka kuultuaan kevyehkön Graffitin uskaltautuisi tutustumaan vaikeamminkin lähestyttäviin teoksiin?