David Hackston

Kesä on oiva aika ladata henkiset akkumme; on aikaa rentoutua vaikkapa perheen tai ystävien parissa ja kerätä voimaa kohdataksemme tulevan syksyn haasteita ja koitoksia. En tiedä miten Radion Sinfoniaorkesterin jäsenet ovat viettäneet kesälomiaan, mutta jokin muutos on ilmeisesti tapahtunut. Käyn säännöllisesti RSO:n konserteissa, ja niissä on välillä ollut hieman rutiinin makua. Siitä ei perjantai-iltana (30.8) ollut häivääkään, kun orkesteri tarttui täydellä latauksella Magnus Lindbergin ja Béla Bartókin sävellyksiin, sekä uusiin että vähän vanhempiinkin.

Bartókin Ihmeellinen mandariini oli täydellinen valinta avauskappaleeksi. Orkesteri soitti rohkeasti ja energisesti, ja kapellimestari Sakari Oramo ylläpiti jännitystä alusta loppuun, mikä johtunee myös osittain hieman tavallista nopeimmista tempoista. Näin täyteläiseltä ja yhtenäiseltä RSO ei ole kuulostanut aikoihin.

Illan ohjelmassa oli myös kolme Magnus Lindbergin sävellystä, joista kaksi sai Suomen kantaesityksensä ja kolmas, Sculpture II (1981), on Lindbergin ihan ensimmäisiä orkesteriteoksia. Lindbergin tyyli onkin muuttunut todella paljon vuosien varrella, mikä oli tässä ohjelmassa selvästi kuultavissa. Ensi kertaa Suomessa kuultiin vuonna 2006 sävelletty Viulukonsertto solistina suorastaan upea Lisa Batiashvili. Viulukonsertto edustaa Lindbergin nykyistä, melkeinpä ”uustonaalista” tyylisuuntausta. Tästä kertoo se, että konserton loppuhuipennus toi ainakin allekirjoittaneen mieleen jopa Ralph Vaughan-Williamsin Thomas Tallis -fantasian rikasta, mehevää äänimaailmaa. Batiashvili soitti vaativan soolostemman elegantisti ja ryhdikkäästi, ja todisti samalla, ettei hyvän viulistin tarvitse heilua lavalla ollakseen vakuuttava. Harmittamaan jäi kuitenkin se, että pienestä orkesterista huolimatta solisti peittyi ikävän usein. Lindbergin divisi-jousikudos olikin todella paksua, mutta akustiset ongelmat johtuivat luultavasti enemmän Finlandia-talon kummallisuuksista – taas.

Epäjohdonmukaisesti, Sculpture II onkin sävelletty ennen illan samannimistä päätösnumeroa, Sculpture (2005). Sculpture II vaatii kaksi kapellimestaria. Lindbergin sairastuttua, lavalle nousi toiseksi kapellimestariksi Hannu Lintu, joka tuntui olevan kotona teoksen haasteissa, vaikka oli huhujen mukaan saanut partituurin vasta edellisenä iltana. Teos leikkii samanaikaisesti eri tempojen kanssa, mikä lisää Lindbergille yhä ominaista orkesterikudoksen ja äänikerrosten tiheyttä.

Sculpture (ykkönen, siis) oli sävelletty Frank Gehryn suunnitteleman Walt Disney Hallin avajaisiin vuonna 2005. Rakennus muistuttaa kummasti Kiasman nykytaidemuseota sileine kaartuvine teräksisine pintoineen. Avajaissävellyksessään Lindberg hyödyntää Disney Hallin huippuakustiikan tarjoamat mahdollisuudet, ja lopputulos on jotenkin sopivasti monumentaalinen. Teoksessa ei ole viulun viulua – mikä ilahdutti allekirjoittanutta suuresti – ja yleissävy on tumma ja dramaattinen. Sinfoniaorkesteri on hiljattain noussut Lindbergin omaksi ”soittimeksi”, ja Sculpturessa hän tarjoaa meille orkestroinnin mestarinäytöksen. Minua tosin mietitytti, miksi tämän teoksen Suomen kantaesitystä ei lykätty uuden musiikkitalon avajaisiin, talon kun suunnittelee samainen Frank Gehry. Finlandia-talo (tai, kuten eräs tuttu kutsui sitä viime viikolla, Finlandia-lato) pääsi taas tuhoamaan sävellyksen kaikki mielenkiintoisimmat yksityiskohdat. Sculpture on hieno teos, mutta ei tuossa sculpturessa päässyt oikeuksiinsa.