Kirjoitetut vastaukset
-
JulkaisijaArtikkelit
-
Ville Komppa
Jäsenlgorhn:”Asianhan on ihan päinvastoin. 25 vuotta nettikeskusteluja käyneenä tiedän mistä puhun.”
Kirjoittaja ymmärtää, että nettikeskusteluissa puhutaan hänestä, kuten Amfionissakin. Kirjoittaja ei ymmärrä, että kirkkaasti suurin osa mitä hänestä kirjoitetaan on eri asteista pohdintaa siitä, kuinka epäkiinnostava hän on mielipiteineen ja kuinka elämästä vieraantunutta hänen oma puuhastelunsa on.
Lisäksi kirjoittajan jotenkin antaa ymmärtää olevansa pätevä opettamaan meitä asioista huonommin perillä olevia (siis suurin piirten kaikkia muita paitsi häntä itseään). Sieltä ylhäältä käsin on toki hyvä olla oikeassa, ja mikäpä siinä, jos kerran nettikeskustelujakin on käyty silloin kun suurimmalla osalla Suomen kansasta ei ollut vielä edes tietokonetta. Vuonna 1985 toki oli jo olemassa jonkinlainen ”esi-internet”, jota kirjoittajakin epäilemättä käytti Teknillisen korkeakoulun tiloissa. Olisiko ollut FUNET tai jotain sinne päin.
Mitä sitten?? Jos se, älgorhn, on ollut tuollaista jo 25 vuotta, niin anna jo olla. Ei se siitä.
JäsenKeskustelussa tuntuu olevan takapiruna myös vanha kunnon pidän/en pidä — ja se lienee taidekritiikin paradigmoista se kaikkein vankin ja samalla taidefilosofisesti vaikeimmin tavoitettavissa. Sinänsä sympatiseeraan sekä pitäviä että ei-pitäviä, vaikka näissä Korvat auki -blogien keskusteluissa nuoret säveltäjät toki vetävät pitkän korren lukeneisuudellaan.
Vaikka yrittäisi ja onnistuisi ymmärtämään esitystä tai teosta, siitä ei ole pakko pitää. Ja sen saa sanoa ääneen, varsinkin jos onnistuu perustelemaan, miksi ei pitänyt. Jos siitä seuraa kiinnostavaa keskustelua, jossa teoksen kokeneiden tulkinnat ovat pääosissa, teos lienee onnistunut ainakin katalysoimaan maailmanjäsennysprosesseja. Koen kuitenkin ongelmallisena kategorisoinnin sellaisessa tilanteessa, jossa kategorisoija ei ole teosta nähnyt, kuullut tai kokenut. Tätä tapahtuu aika ajoin.
Amfionin keskusteluissa olisi puitteet kiinnostavalle keskustelulle. Korvat auki -blogi on raikas ja mielenkiintoinen pyörä myllyyn.
JäsenNo niin, tässähän ollaan asiasta kuin asiasta ihan samaa mieltä. Kysymys on lähinnä painotuseroista, joita suotakoon, kun nuottien välissä kuitenkin on paljon tilaa.
Sitähän minä vain yritin sanoa, että nämä kaksi yksittäistä esimerkkiä — siis Sokolov tulkitsemassa kotijumalaansa tai Brubaker jotain häthätää sekunda vistaa curiositeettia — eivät ehkä ihan tee oikeutta jälkimmäiselle pianistille.
Ja muuten kyllä, olen kokenut, että joitakin opettajia matkan varrella on verraten vähän kiinnostanut harjoittamani teoksen identiteetti muuten kuin teknisenä porkkanana. Jos sinun vastaasi ei ole tällaisia sattunut, niin saat olla onnellinen.
JäsenNo nyt kyllä menee jauhot ja vellit sekaisin isolla kauhalla. Eihän näillä kahdella klipillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa musiikillisesti — no, paitsi että kummassakin äänessä on piano. Brubakerin youtubesoittoko osoittaa yhtään mitään muuta, kuin että hän soittaa jonkun kokeelliseen musiikkiin erikoistuneen Curantin [sic] teoksen erilaisen (klassisen? akustisen? uuden? kokeellisen??) musiikin klubilla Punaisessa Kalassa New Yorkissa Bleecker Streetillä?
Mitä tekemistä Brubakerin soitolla on tässä tapauksessa Sokolovin Prokkasonaatin kanssa? Se, että kummassakin on musiikillisesti tiettyä motoristispianistista meininkiä? Oliko muuta?
Huono vertaus, joka ampuu ohi maalin. Varsinkin kun Brubakerin kommentilla metsistä ja puista tuskin kritisoitiin Sokolovia…
Eiköhän Brubaker — itse varsin kokenut ja ansioitunut pedagogi — puhunut lähinnä siitä, että ihan aina arviointitilanteissa ei pitäisi tuijottaa pelkkää instrumentillis-teknis-motorista suorittamisen puhtautta, vaan koettaa kuunnella myös sitä, miten soittaja on tuntenut ja ajatellut teoksen, ja kuinka se sitten välittyy (tässä tapauksessa kuitenkin varsin kulturisoidulle) kuulijalle.
JäsenNäyttävät olevan lähempänä sopua:
20.10.2009, 20:02 vastauksena käyttäjälle: Mielipide: Sibelius-Akatemian rehtorivalinnan tulos pettymys #18631JäsenTuolla voi eilisen uutiset katsoa, Sibis-juttu on vähän päälle 18 minuutin:
http://areena.yle.fi/video/488792
Juttu oli tosiaan aika yksipuolinen (tosin yksi haastatelluista musiikinopettajista eli Anni Kettunen on ”ihan oikea” viulisti–taitaa keskittyä nykyisin barokkiviuluun). Ei käynyt aivan selville, mitä jutulla haluttiin sanoa. Klassisen puolen edustajien jättäminen rannalle ja tietyt sanavalinnat tuntuivat oudoilta.
JäsenKiitos elvi linkistä!
Säästän kiireisten aikaa ja lainaan tässä nykyään Juilliardissa opettavaa Matti Raekalliota:
”Chopinin etydien parissa työskennellessään pianisti voi kohdata erikoisen selvästi yhden keskeisen perustotuuden: muusikon tarvitsema virtuoosinen tekniikka ja musiikkiteosten ”tulkinta” ovat erottamattomia käsitteitä, ne ovat vain erilaisia näkökulmia ja saman musiikillisen perusreagoinnin eri puolia. Tulkinnalliset ja tekniset ratkaisut syntyvät yhtaikaa, vuorotellen, muuttuvat toisikseen ja ovat itse asiassa yhtä ja samaa kokonaisvaltaista suhdetta musiikillisiin tapahtumiin.
Miten sanoikaan runoilija Aleksander Blok: ”Jotta voisi tehdä taideteoksen, on osattava tehdä se”. Siinä se, virtuoosisuuden olemus ja merkitys.”
Siinä perusteita.
Niin sanottu tyhjänpäiväinen virtuoosisuus lienee muuten korkeuksien tavoittelun sivutuote. Sitä syntyy joskus, joko 1) siksi ettei virtuoositekniikan saavuttaneella soittajalla ole riittävästi omaa persoonaa pelissä, 2) siksi, ettei hän ole todella tavoittanut/löytänyt teoksen henkeä/tyyliä/sisältöä (tämäkin kertoo muuten tekniikan puutteesta, esimerkiksi kyvyttömyydestä analysoida sanallisesti tai sanattomasti), tai 3) siksi, ettei soittaja todellisuudessa ole vielä saavuttanut teoksen vaatimaa virtuositeettia, jolloin oma persoona tai teoksen henki ei pääse esiin.
Tyhjänpäiväinen virtuoosisuus voi siis olla seurausta riittämättömästä teknisestä ja musiikillisesta osaamisesta.
Tai ehkäpä kyseessä on väärä kappalevalinta. Tämän ratkaisemiseksi tarvitaan kuitenkin enemmän kuin yksi esitys — viitatakseni toiseen lgrohnin aloittamaan ketjuun.
10.10.2009, 19:16 vastauksena käyttäjälle: Voiko hyvän sävellyksen tunnistaa huonon esityksen ”läpi”? #18425JäsenToivotan (joskus hiiteen toivottaneena) lgrohnin takaisin Amfionin palstoille. Tämäkin aihe on sinänsä hyvä ja yllä esitetyt kysymykset sinänsä kiintoisia.
Muusikot eivät usein pidä kapellimestareista tai pitävät näiden tulkintoja huonoina. Täytyy muistaa kuitenkin, että orkesterimuusikot eivät aina koe kappaletta aivan samoin kuin yleisö — jo siksikin, että kuulevat orkesterin keskellä musiikista suurimmaksi osaksi aivan eri tavalla painottuneen version. Tyypillistä on, että jos oman stemman kanssa on ollut erimielisyyksiä, konsertti on huono ja päin vastoin.
Tästä lisää mm. taannoin Guardianissa olleessa jutussa http://www.guardian.co.uk/commentisfree/2009/oct/06/orchestral-conductors-pay-cut ja sen saamassa vastauksessa http://www.guardian.co.uk/music/tomserviceblog/2009/oct/08/conductor-tom-service. Kummatkin kirvoittivat lehden nettisivuilla varsin mehukkaan keskustelun (yli 150 laakia), suosittelen!
Mitä tulee uusien teosten esityskäytäntöihin, sepä on vielä olennaisempi kysymys. Tästähän ovat säveltäjät kärsineet aina, läpi vuosisatojen.
Miten kumpikaan liittyy tietokoneohjelman komponoimaan musiikkin on sitten toinen kysymys. Mutta kummatkin liittyvät otsikkoon, joten kiitos siitä!
JäsenMinäkin ehdin lukea suurimman osan Orfeuksen jutuista ja täytyy myöntää että aiheuttivat monet makeat naurut. Jollei niitä aivan tuhottu, niin ne voisi vaikka kehystää jonnekin osastoon ”parhaimmat keskustelupalstakommentit ikinä”.
Mutta vakavasti ottaen, teksti sisälsi henkilöön käyviä juttuja, sattumanvaraisesti suollettuja kirjainyhdistelmiä ja myöhäisillan horinaa (vaikka kieltämättä viihdyttävää — sikäli kuin lukijan kärsivällisyys riittää).
Ei kai siinä silloin auta moderaattorin muuta kuin poistaa ne?
Sanoisin, että teksti oli suurimmilta osin myös aiheen vierestä, mikä jo yksinään riittää joillakin keskustelupalstoilla sensuurin säilään. Olisi Orfeus kirjoittanut vain sen verran, mikä tähän virtuositeetin estetiikka -aiheeseen liittyi ja aloittanut muille purkauksilleen vaikka sitten uuden aiheen. Liika on liikaa.
JäsenLipunhintojen vertailu on tietenkin mukavaa ja tarpeellistakin, sillä asiaa on hyvä pitää tapetilla.
Ensinnä on todettava, että Suomessa lippujen hinnat ovat sentään varsin kohtuullisisa: 30 euroa ei ole ihan kamala hinta ainutlaatuisesta konserttikokemuksesta. Täällä ei ole myöskään lähdetty samalle tielle kuin monissa metropoleissa, joissa samaan konserttiin myydään sekä parinsadan lippuja että parin päivän varoitusajalle opiskelijoille ja valveutuneille vähävaraisille puoli-ilmaisia ylijäämälippuja (mikä ei ole välttämättä huono käytäntö realiteetit huomioon ottaen).
Korkeat hinnat johtunevat joko markkinavoimista, eli Madonna-ilmiön/tuotteen korkeasta kysynnästä (samasta syystä jalkapalloilijalle maksetaan kymmeniä miljoonia kaudessa: taitava pallonpotkiminen on vain osa saavutettavasta edusta) tai sitten ne ovat osa tyyriin eliittitaiteilijan imagoa, mene ja tiedä.
Uskallan kuitenkin väittää, että Boulezilla riittää kysyntää maailmalla sen verran ettei vertaus pop-tähteen ole aivan ontuva.
Saako rahalla laatua, on sitten toinen kysymys. Metropoleissa, jollainen Helsinki ei ole, on sen verran laveampi tarjonta, että laatua ja persoonallisuuksia eksyy ja hakeutuu paikalle ihan järkevin hinnoin. Meillä on omasta takaa paljonkin hyvää laatua, mutta syvyyttä ja kirjoa ihan samankin genren sisällä vähemmän. Boulezin tapauksessa on tarjolla sekä taitoa, persoonaa, että syvyyttä samassa paketissa, joten hinta ei ole pelkkää legendan luomaa ilmaa.
JäsenOliko kirjoitus pakina vai arvio? Jos arvio, kansalliset luonnehdinnat kalskahtivat aika vanhanaikaisilta. ”Afrikkalainen ylimys”, ”Venäläisiä ei vanhan musiikin tulkkeina tunneta”, ”Koreasta virtasi ennen elektroniikkaa”. Muutenkin aika henkilöön käyviä, asenteellisiakin arvioita, ”pikkuisella äänellään” jne. Näistäkö zongora tuohtui?
JäsenItse pidin television perusteella kyllä Pauliina Linnosaaresta ja Laura Heikkilästä eniten. Upea ääni ja nautittavaa, musiikillista esiintymistä — pianistilta siis myös!
Pääsi siltä nimekkäältä harrastelijajuontajaltakin livahtamaan sana säestäjä pianistiin viitattaessa. Talvela-vainaan sanoin: Begleiten nur man die Tote! (Vain kuolleita saatetaan=säestetään)
Miksi muuten taas oli kansi vain puoliksi auki? Ettei Säestäjä peittäisi laulajaa? Oliko vaaraa? Minusta suurempi vaara on, että kansi peittää pianistin (toivottavasti) huolella harjoitteleman (toivottavasti) sävykkään tulkinnan. Tokihan siinä mutkassa seisoessaan laulaja helposti alkaa prässäämään…
JäsenLeikitään että Amfion, siis tämä klassisen musiikin verkkosivusto, olisi löyhä ystäväpiiri, joka koostuisi klassisesta musiikista kiinnostuneista ihmisistä. Tämä ystäväpiiri kokoontuisi vaikkapa minun kotiini (ainakin sikäli, että tässä kotonani napsuttelen nettiä vaikka nukkumassa pitäisi olla), juteltaisiin kaikenlaista, olisi hieman tarjoilua ja mikä ettei musiikkiesityksiä — niistäkin keskusteltaisiin!
Ongelma vain olisi, että juhlissa vetelehtisi yksi mätämuna, joka pitäisi suurinta osaa meistä museokulttuurin edustajina, niputtaisi meidät kaikki saman hömppäp:n edustajiksi ja puhuisi tästä meidät yhdistävästä kulttuurimuodosta kolmannessa persoonassa (”tämä teidän kulttuurinne tekee sitä, ei tykkää tästä, on ohjelmoinut teidät tuollaisiksi jne.”)
Voisi toki olla, että mätämunalla on ollut synkkä lapsuus, huonoja kokemuksia (ei otettu mukaan leikkiin?), joten kyllä hänen käytöstään tiettyyn rajaan ymmärrettäisiin. Mutta raja tulisi lopulta vastaan siinä, että mätämuna vaahtoaisi koko ajan olevansa itse oikeassa ja pätevä kertomaan miten väärässä muut ovat. Siinä vaiheessa kun mätämuna alkaisi nimittelemään vieraitani ohjaisin hänet ystävällisesti ulos. Tilaisinpa taksinkin, jos olisi liian myöhä käyttää muita julkisia kulkuneuvoja. Seuraavana päivänä soittaisin mätämunalle ja pahoittelisin tapahtunutta, mutta kertoisin myös järkevin sanankääntein että hän käyttäytyi kuin mätämuna.
JäsenOnhan se mukavaa, että klassisen musiikin verkkosivulla voidaan asettaa maailmankatsomuksia vastakkain ja tarkastella hiekkalaatikkoanalyyttisesti, kenen on paras.
Itse olen vakaasti sen kannalla, että vaikka kaikki tässä maailmankaikkeudessa onkin vain elektromagneettista säteilyä ja hiukan gravitaatiota (kuten Kari Enqvist mainiossa kirjassaan Monimutkaisuus esittää), tällä tiedolla todellisuudesta ei saavuteta minkään tason ymmärrystä musiikista tai taiteesta, laajemmin kulttuurista ylipäätään.
Jo hiukan lähemmäksi päästään, kun ymmärretään omien aistiemme rajallisuuden: itse näemme ja koemme maailmankaikkeutta karkeistettuna, koska havaintovälineissämme (luonnollisissa tai rakentamissamme) ei riitä potkua. Näin kvanttimaailmaan sukellellaan toistaiseksi teorioiden tasolla — huomattakoon toki, että nämä teoriat ennustavat aivan oikein näkyvän maailmamme ilmiöitä, joten ne ovat melko uskottavia.
Voisin nähdä yllä olevalla luonnontieteellisen maailmankuvan nykytilan hyvin karkealla yleistyksellä korkeintaan yhden yhteyden tähän keskusteluun: kukaan keskustelijoista ei pysty esittämään tyhjentävää vastausta kysymykseen musiikin universaalisuudesta, ei luonnontieteilijäksi esittäytyvä skeptikko tai eittämättä erilaisen maailmankuvan omaava mystikko. Millä minulle, muusikolle, on merkitystä, on näiden tikkojen nakuttelulla eli musisoinnilla.
Taiteilija ammentaa vaikutteensa ja voimansa omasta kulttuuristaan, ja luo sitten taidetta, joka koskettaa enemmän tai vähemmän tuon kulttuurin edustajia ja todennäköisesti hieman vähemmän muiden kulttuurin edustajia. Absoluuttisesti mitaten eli omana mielipiteenäni esitän olevani kuitenkin kiinnostuneempi mystikosta kuin skeptikosta — hänellä on sentään annettavaa muillekin.
1.3.2009, 18:19 vastauksena käyttäjälle: Musiikkialan koulutuksen aloituspaikkoja halutaan vähentää #18416JäsenSitä erikoisemmalta tämä musiikkikoulutksen alasajo tuntuu, kun tiedetään suomalaisen klassisen musiikkiosaamisen olevan parhaiten tunnettua suomalaista kulttuuria maailmalla. Se mennävuosikymmeninä kohuttu Finnish Design on muisto vain, kun suomalaiset muusikot, etenkin laulajat, kapellimestarit ja nykyisin jopa säveltäjät kiertävät maailmaa. Hevi tietysti myy paremmin, mutta monet (suurin osa?) näistä hyvin pärjäävistä hevareista on saanut nuorina nauttia suomalaisesta musiikkikoulutusjärjestelmästä — siis siitä, jota ei nähdä tarpeelliseksi opetushallituksen puolella.
Ja mitä tulee ammatillisen koulutuksen karsimiseen… Siihen lienee aihettakin. Lapsien opettamiseen tarvitaan kuitenkin ammattilaisia! Ja heidän kouluttamiseensa ammattikorkeat ovat aivan oikea paikka.
-
JulkaisijaArtikkelit