Amfion pro musica classica

Annekauppi

Kirjoitetut vastaukset

Esillä 5 viestiä, 1 - 5 (kaikkiaan 5)
  • Julkaisija
    Artikkelit
  • Annekauppi
    Jäsen

    Tässä viestiketjussa on upeita kommentteja Helmeriltä.
    Juuri itse eilen ajattelin,mikä verbalisoituna on kriteerini siitä mikä on arvokasta musiikkia ja mikä ei.
    Helmer on sanonut sen eri sanoin mm. ”Se mikä elää ihmisten kommunikaatiossa, on elävää syntyhetkestään riippumatta. Samoin se mikä ei elä, on kuollutta vaikka se olisi vasta syntynyt. Jos tätä säilymistä ei nähdä, kulttuurin pohja romahtaa. ” TAI
    ”Musiikki joka koskettaa ja yhdistää meitä, on elävää, mutta suurin osa sekä aiemmin että nyt tuotetusta musiikista on jo syntyessään museaalista: kaavamaisten, jäykkien mielten aikaansannosta.” TAI
    ” suurimmat teokset aukeavat yhä uudestaan, toiseen todellisuuteen. Se mikä analyysille avautuu, on pelkkä kieli, jolla voidaan ilmaista lukemattomia ajatuksia. Kieli ei ole samaa kuin ajatus eikä musiikin ydin ole sen kieli. Taidemusiikki on avain syvemmille tajunnan tasoille”.

    Totta,munkin mielestä hyvä musiikki on kieli,joka on ovi todellisuuteen,jossa me ITSE OLEMME ja myös LUOJAMME!! .Tässä todellisuudessa ei ole aikaa,eli siksi esim Schubertin tai Bachin tai Chopinin ja Brahmsin,Brucknerin,Mahlerin,Eero Kestin ,Englundin,Sibeliuksen,Donnerin jne (huom jne!!!) sisäinen todellisuutensa ei ole ”vanhentunutta” tai ”uutta”,vaan vain heidän musiikillinen kielensä kuuluu tiettyyn aikakauteen tai tyyliin.
    Nykymusiikista etsin juuri tätä elävän ihmisen olemisen todistetta,että säveltäjä kertoisi siitä,että hän todellakin on olemassa.Jotain sellaista musiikkia sävelletään nykyään,onneksi,mutta turhan vähän.Valitettavasti suurimman osan nykysäveltäjistä sisäinen maailma tuntuu olevan-huh-parempi kun en sano sitä ääneen.

    Keskusteluissa tällä sivustolla on vilahdellut myös kommentteja siitä,että pitääkö musiikin olla mieluista vai epämieluista?Jos säveltäjällä on em. todellinen ITSE,joka pystyy ”katsomaan vierestä” tätä kauheaa maailmaa ja omaa syntistä luontoansa ja sen puutteita ja myös omaa kärsimystään täällä,hän myös kykenee kuvaamaan epämieluisia asioita musiikillaan.Tämä edellyttää sitä,että säveltäjä ei saa itse olla mukana tuossa ”epämieluisessa” eli olla itse sellainen ”epämieluisa”.Juuri siksi en pidä useista nykysäveltäjistä,kun he rypevät siinä ”epämieluisassa” eivätkä katso sitä vierestä.He kai kuvittelevat että on hienoa olla realistinen ja rypeä liassa,ja säveltää ”rumaa” musiikkia.Eri asia on kuvata ”rumaa” kuin OLLA sisäisesti ruma.Pahaa voidaan musiikilla kuvata mielestäni sen ”ulkopuolelta”,ja sillälailla ollaan kaikkein realistisimpia.

    Mutta viestiketju alkoi siis yle-aiheesta,johon mulla ei kyllä ole mitään sanottavaa,kun en itse juuri koskaan kuuntele radiota (miksi?-varmaan siksi että sieltä ei usein tule sellaista mitä haluaisin kauheasti kuulla,liian monta kertaa on pitänyt sulkea radio,kun ohjelmat ovat niin …..)Siksi en itse laittaisi radiolle niin hirveän suurta merkitystä.Täytyy muistaa että radiosta tulee sitä mitä toimittajat valikoivat.Kun pääsee itse valikoimaan mitä kuuntelee,on paremmassa turvassa.Tämänkaltaisia palveluita toivoisin kansalle lisää,ilmaisia musiikkikuuntelukirjastoja,joista jokainen saa kuunnella sitä mistä itse pitää.Ja että radiosta tulisi vähemmän turhaa puhetta ja enemmän hyvää musiikkia.

    vastauksena käyttäjälle: Virtuositeetin estetiikka? #18373
    Annekauppi
    Jäsen

    Mun kirjoitus oli siis kadonnut palvelimelta.Tässä pääkohdat uusiksi.

    Katkelma uusimman levyni sisäkansitekstistä,itse kirjoitettu.
    ”………Tällä levyllä soitetut teokset ovat teknisen toteuttamisensa puolesta niin vaativia,että merkittävä osa pianistien huomiosta pakostakin keskittyy tänä virheetöntä teknistä suoritusta odottavana aikana silkkaan selviytymiseen.Chopinin aikaisen flyygelin kosketus oli paljon nykyflyygeliä kevyempi ja matalampi.Kuten edelleen on tänäkin päivänä,myös noihin aikoihin oli liikkeellä kilpailuhenkinen virtaus,jossa instrumentaaliteoksiin ympättiin teknisesti yhä vaativampia ja vaativampia kohtia,joiden tarkoitus oli osittain ”pudottaa pianisti” tai päihittää joku toinen säveltäjä keksimällä vielä kinkkisempiä ja mahdottomampia virtuoosisia jaksoja teoksiin jopa niin,että säveltäjät itsekään eivät enää kyenneet niitä toteuttamaan.Musiikin eduksi Chopinilla virtuoosiset jaksot toimivat teoksissa kumuloituneen pakahtuneen tunteen purkauskanavina,mutta juuri tämä tekee näistä pianoteknisesti vaativista kohdista entistäkin vaikeampia-saattaahan tuo voimakas tunnelataus jopa häiritä toteutusta. .”

    Ja eräs kommentti aiheesta eräässä mailissani

    ”………keksin,miten selviän teknisesti haastavimmista kohdista:täytyy olla enemmän tunnetta mukana,se hurjistuminen auttaa suoritukseen,jos en eläydy mukana,musiikki kääntyy mua vastaan ja aiheuttaa keskittymis/toteutushäiriötä.Kaikki tai ei mitään,täysillä mukana,rehellisesti.Muuta keinoa ei ole näiden kappaleiden onnistuneeseen esitykseen………”

    JA
    Martha Argerichin virtuoosisuus You Tubessa kuultavissa Rahmaninovin 3. pianokonsertossa -tässä on sydän ja tulkinta mukana.Kun taas mielestäni esimerkkinä sietämättömästä pelkästä virtuoosisuudesta ilman taidetta huonolla maulla on tämä Lang Lang (löytyy saman kpl parissa myös You Tubesta)

    Soivia esimerkkejä rutkasti olisi lisää.

    Ja sit mä sanoin kadonneessa viestissäni että vasta nyt kuulen esim Vladimir Horowitzin virtuoosisuuden läpi sen,mikä aiheuttaa tämän taituruuden!!Hänen valtava intohimonsa ja tulkintattahtonsa ja tulkintavoimansa.

    Pointtini on tämä- todellista taiteellisesti (esteettisesti ) tyydyttävää virtuoosisuutta ei synny ilman sisäistä ilmaisutahtoa ja motivaatiota.

    Se virtuoosisuus johon lgrohn alussa tuntui olevan pettynyt,on sellaista,jossa sydän ja ymmärrys eivät ole mukana,ei sävellyksessä eikä esitystilanteessa esittäjällä.

    Molempia virtuoosisuuden lajeja on olemassa,ei ole pakko kuunnella kaikkea mistä ei pidä eikä soittaa sitä.
    Meitä on niin monenlaisia,mikä tekee tästä niin mielenkiintoista
    Esim instrumentin hallinta on niin vaikea ala,ettei kukaan ryhdy tosissaan hiomaan ja harjoittelemaan teoksia,jotka omasta mielestä eivät ole sen vaivan arvoisia.
    Kappalevalinnat siis kertoo jotain soittajasta.

    Täytyy otta myös huomioon,että kuulijassakin voi olla vikaa-jotkut eivät kuule sitä tunnetta ja sisältöä mikä teoksissa tai esityksissä on,toinen taas kuulee sen.
    Lgrohnin olis pitänyt alussa nimetä soivia esimerkkejä,niin asiasta oikeasti voisi keskustella.

    vastauksena käyttäjälle: Virtuositeetin estetiikka? #18358
    Annekauppi
    Jäsen

    En mielelläni naputtelisi koneella,kun kädet on väsyneet harjoittelusta,mutta pakko puolustaa tätä lgrohn-raukkaa.Miten on mahdollista että tällaisella palstalla tulee hänen asialliseen kysymykseensä noin MONTA vastaväitettä,ja NOIN monisanaistakin?Voihan olla että lgrohnissa on jotain hiukan näsäviisasta,siis hänen persoonassaan,joka sitten aiheuttaa tällaisen ryöpyn.Hän silti puhuu asiaa.Mielestäni hän on myös erittäin rohkea seisoessaan yksin vastustajiaan vasten.
    Siis olen hänen kanssaan samaa mieltä,että pelkkä tekninen suoritus,nopeus ja muusikkojen ”virtuoosisuus”(se mitä ihmiset yleensä käsittää sanalla virtuoosisuus-ei se,mistä sanoista tuo sana on johdettu) on aivan liian arvostettua.Eikä se ole pelkästään yleisön syy.Suurin osa emotionaalisesti/henkisesti terveistä ihmisistä huomaa tämän saman asian.Pitäisi kai kuunnella tavallisten ihmisten mielipidettä,kysyä heiltä konsertin jälkeen,liikutuitko?Tarkkailla,kuinka moni niistää ja pyyhkii kyyneliä,mikä ilme ihmisillä on kun he lähtevät konsertista.Minä koen soittamisen palvelemiseksi.Olen huolissani siitä,mitä yleisöni kokee.Haluan että he saavat jotain ravintoa,vahvistuvat,saavat rohkeutta,heidän murheensa/jopa fyysinen kipunsa hellittää,että he saavat todellakin jotain lipunhintansa vastineeksi,kun ovat vaivautuneet tulemaan konserttiini.On kunnioitettava yleisöä yksilöinä,joista jokainen on arvokas.Minulla ainakin on vastuu ja huoli siitä,mitä yleisöni saa.Tätä vastuuta ,jota voisi jopa kutsua lähimmäisenrakkaudeksi,pitäisi olla lisää.Mulle tulee jopa huono omatunto,jos soitan ”virtuoosisia” jaksoja ilman tunnetta tai musiikillista merkitystä tai ilman iloa(vaikka olisin soittanut ne virheettömästi ja nopeusennätyksiä hipoen)-olenhan tarjoillut yleisölleni silloin pelkkää tyhjää kilinää.En myöskään haluaisi ketään pakottaa kuuntelemaan penkissään teoksia,jotka eivät mielestäni ole vakavasti otettavaa musiikkia.Näistä sydämen asioista on vaikea verbaalisesti väitellä-joko sydäntä on tai sitten ei,me olemme erilaisia.
    Päivänselvää,että minkä tahansa instrumentin hallinta on elinikäinen projekti,ja että mitään musiikkia ei voi tietenkään soittaa ilman tekniikkaa,ja varsinkin-esim juuri hitaan ja pelkästään kauniin musiikin taiteellisesti onnistunut esitys onkin juuri kaikkein eniten tekniikkaa vaativaa.Uskoisin että lgrohn puhuu siitä,mitkä arvot asetetaan etusijalle,ja että hän on ilmiselvästi pettynyt joihinkin konsertti- ja levynkuuntelukokemuksiinsa.Hänen mielipiteensä on varteenotettava musiikkiyleisön eräs kanta,ja pitäisi saada jokaisen vastuullisen muusikon tarkistamaan,miten on hänen oman esittämisensä laita.Jos yleisöni lähtee konsertista kokien,että ei saanut sydämelleen mitään ravintoa-olen epäonnistunut.Jos taas soittaisin pelkästään kaikinpuolin teknisesti onnistuneesti,mutta en koskettaisi ketään,kokisin huijanneeni yleisöäni.
    Plus tämä ,olen myös hirveän kriittinen teknisen onnistumiseni suhteen,mutta se onkin mun oma yksityisasia.Tekniikan eteen on tehtävä jatkuvasti työtä,se on armotonta puurtamista,mutta yleisö ei saa joutua kärsimään siitä,että se huomaa,että teos on vaikea,ja että soittaja on ”joutunut” harjoittelemaan sitä nimenomaista kappaletta 25 vuotta vaikka joka toinen päivä tunnin.Ei,en halua että yleisöni kunnioittaa minua,koska se tajuaa,että olen niin paljon tehnyt työtä.Joku toinen instrumentalisti ehkä osaa arvostaa työn määrää,joka on tarvittu onnistuneeseen esitykseen,mutta yleisön ei tarvitse sitä ajatella.Heille on tarjottava musiikkia ja ravintoa.Heidän ei tarvitse eläytyä siihen raatamiseen,joka konserttia on pakostakin edeltänyt.Heillä on omat työnsä ja raatamisensa,esim tietokoneen äärellä klo 8-16 joka päivä.Nämä puurtavat ihmiset tarvitsevat konsertissa henkistä helpotusta teknistä kylmää suoritusta vaativan työnsä vastapainoksi.

    vastauksena käyttäjälle: Klassisen musiikin pakkosyöttö saa harrastuksen lopahtamaan #18445
    Annekauppi
    Jäsen

    Nyt me puhutaan eri asiasta.Mä puhun siitä vastuusta.Opiskelin itse Juilliardissa,ja näin korealaisia ja japanilaisia,jotka pinnistelivät,talo oli täynnä kansainvälisiä lupauksia,nuoria lahjakkuuksia.Jos nyt surffaan ja etsin näitä nimiä,jotka kanssani opiskelivat siellä,en löydä kuin muutaman tekemässä yhtään mitään muuta kuin opettamista.Suomessa olen saanut upeaa yksityisopetusta 3 eri Moskovan konservatoriosta valmistuneelta ei-suomalaiselta piano-opettajalta,kukaan heistä ei ole saanut arvoistansa työtä Suomessa,yksi muutti jo pois,yksi täysin työttömänä,yksi opettaa eräällä pikkupaikkakunnalla pikkuoppilaita.Miksi?Koska työpaikat ovat vieneet suomalaiset pianonopettajat,joilla on ehkä enemmän kielitaitoa ja suhteita.Yli 30 vuotta olen seurannut miten nuoria pianistilahjakkuuksia nostetaan mediassa esiin,ja toinen toisensa jälkeen he katoavat-he ovat kaikki tosissaan,ja haluaisivat varmasti konsertoivaksi pianistiksi,mutta keikkaa ei pukkaa.Haluaisin että nuorille opiskelijoille kerrotaan tämä,että heitä ei huijata,ja että heitä varjeltaisiin tältä pettymyksltä kertomalla heille ajoissa,että työnsaanti ei ole edes pelkästään lahjakkuudesta kiinni.Säälin nuoria muusikoita,jotka opiskelevat tosissaan,kuluttavat opiskeluun tosi pitkän ajan ja ehkä rahaakin ,ja mitä varten?Että he sitten myöhemmin joutuvat vaihtamaan jopa alaa,tai tekemään kompromissin sydämessään,ja joutuvat luopumaan omasta soittamisestaan,kun siihen ei enää riitä voimia eikä aikaa pitkän opetuspäivän jälkeen.Minusta tästä pitäisi puhua siksi,että koen vastuuta nuorista oppilaista.En itse uskaltaisi opettaa ketään tällä hetkellä,koska en uskaltaisi kantaa sitä vastuuta,että olen johdattanut ketään harhaan,tekemään työtä tuulen hyväksi.
    Olen edelleen tätä mieltä – alalla on liikaa väkeä ja harhakuvia.
    Musisoinnin ,musiikintekemisen ja -kuuntelemisen ilo on juuri se pääasia,olen iloinen että joku nauttii musiikintekemisestään-juuri sitä minäkin tässä haluaisin ,että kaikki olisivat onnellisia.Yst terv Anne Kauppi

    vastauksena käyttäjälle: Klassisen musiikin pakkosyöttö saa harrastuksen lopahtamaan #18443
    Annekauppi
    Jäsen

    Musiikki ja soittaminen on kutsumus,jota ei voi kukaan tukahduttaa,jos kutsumus on aito.Vastustus,vaikeudet ja arvostamattomuus jalostavat soittajaa ja musiikintekijää,ja kuuluvat asiaan.Jos joku luovuttaa musiikintekemisensä ulkopuolisen vastustuksen vuoksi,kyseessä ei ollutkaan sisäinen kutsumus.
    Minusta on hyvä,että juuri murrosiässä nuoret viimeistään lopettavat soiton,jos kerran se ei ole heille syvin elämäntyökutsumus.Muusikoita koulutetaan aivan liikaa,ja kulttuurielämän karmea tilanne johtuu juuri siitä,että musiikkialalle koulutetut ihmiset yrittävät epätoivoisesti löytää työtä alalla,ja päätyvät sitten esim opettajiksi,virkamiehiksi,byrokraateiksi tai vaikkapa kriitikoiksi.Mielestäni alalla ja siihen liittyvissä oheisammateissa on aivan liikaa väkeä,ja tästä ei aiheudu kuin haittaa musiikille.

Esillä 5 viestiä, 1 - 5 (kaikkiaan 5)