Annekauppi

Tässä viestiketjussa on upeita kommentteja Helmeriltä.
Juuri itse eilen ajattelin,mikä verbalisoituna on kriteerini siitä mikä on arvokasta musiikkia ja mikä ei.
Helmer on sanonut sen eri sanoin mm. ”Se mikä elää ihmisten kommunikaatiossa, on elävää syntyhetkestään riippumatta. Samoin se mikä ei elä, on kuollutta vaikka se olisi vasta syntynyt. Jos tätä säilymistä ei nähdä, kulttuurin pohja romahtaa. ” TAI
”Musiikki joka koskettaa ja yhdistää meitä, on elävää, mutta suurin osa sekä aiemmin että nyt tuotetusta musiikista on jo syntyessään museaalista: kaavamaisten, jäykkien mielten aikaansannosta.” TAI
” suurimmat teokset aukeavat yhä uudestaan, toiseen todellisuuteen. Se mikä analyysille avautuu, on pelkkä kieli, jolla voidaan ilmaista lukemattomia ajatuksia. Kieli ei ole samaa kuin ajatus eikä musiikin ydin ole sen kieli. Taidemusiikki on avain syvemmille tajunnan tasoille”.

Totta,munkin mielestä hyvä musiikki on kieli,joka on ovi todellisuuteen,jossa me ITSE OLEMME ja myös LUOJAMME!! .Tässä todellisuudessa ei ole aikaa,eli siksi esim Schubertin tai Bachin tai Chopinin ja Brahmsin,Brucknerin,Mahlerin,Eero Kestin ,Englundin,Sibeliuksen,Donnerin jne (huom jne!!!) sisäinen todellisuutensa ei ole ”vanhentunutta” tai ”uutta”,vaan vain heidän musiikillinen kielensä kuuluu tiettyyn aikakauteen tai tyyliin.
Nykymusiikista etsin juuri tätä elävän ihmisen olemisen todistetta,että säveltäjä kertoisi siitä,että hän todellakin on olemassa.Jotain sellaista musiikkia sävelletään nykyään,onneksi,mutta turhan vähän.Valitettavasti suurimman osan nykysäveltäjistä sisäinen maailma tuntuu olevan-huh-parempi kun en sano sitä ääneen.

Keskusteluissa tällä sivustolla on vilahdellut myös kommentteja siitä,että pitääkö musiikin olla mieluista vai epämieluista?Jos säveltäjällä on em. todellinen ITSE,joka pystyy ”katsomaan vierestä” tätä kauheaa maailmaa ja omaa syntistä luontoansa ja sen puutteita ja myös omaa kärsimystään täällä,hän myös kykenee kuvaamaan epämieluisia asioita musiikillaan.Tämä edellyttää sitä,että säveltäjä ei saa itse olla mukana tuossa ”epämieluisessa” eli olla itse sellainen ”epämieluisa”.Juuri siksi en pidä useista nykysäveltäjistä,kun he rypevät siinä ”epämieluisassa” eivätkä katso sitä vierestä.He kai kuvittelevat että on hienoa olla realistinen ja rypeä liassa,ja säveltää ”rumaa” musiikkia.Eri asia on kuvata ”rumaa” kuin OLLA sisäisesti ruma.Pahaa voidaan musiikilla kuvata mielestäni sen ”ulkopuolelta”,ja sillälailla ollaan kaikkein realistisimpia.

Mutta viestiketju alkoi siis yle-aiheesta,johon mulla ei kyllä ole mitään sanottavaa,kun en itse juuri koskaan kuuntele radiota (miksi?-varmaan siksi että sieltä ei usein tule sellaista mitä haluaisin kauheasti kuulla,liian monta kertaa on pitänyt sulkea radio,kun ohjelmat ovat niin …..)Siksi en itse laittaisi radiolle niin hirveän suurta merkitystä.Täytyy muistaa että radiosta tulee sitä mitä toimittajat valikoivat.Kun pääsee itse valikoimaan mitä kuuntelee,on paremmassa turvassa.Tämänkaltaisia palveluita toivoisin kansalle lisää,ilmaisia musiikkikuuntelukirjastoja,joista jokainen saa kuunnella sitä mistä itse pitää.Ja että radiosta tulisi vähemmän turhaa puhetta ja enemmän hyvää musiikkia.

En mielelläni naputtelisi koneella,kun kädet on väsyneet harjoittelusta,mutta pakko puolustaa tätä lgrohn-raukkaa.Miten on mahdollista että tällaisella palstalla tulee hänen asialliseen kysymykseensä noin MONTA vastaväitettä,ja NOIN monisanaistakin?Voihan olla että lgrohnissa on jotain hiukan näsäviisasta,siis hänen persoonassaan,joka sitten aiheuttaa tällaisen ryöpyn.Hän silti puhuu asiaa.Mielestäni hän on myös erittäin rohkea seisoessaan yksin vastustajiaan vasten.
Siis olen hänen kanssaan samaa mieltä,että pelkkä tekninen suoritus,nopeus ja muusikkojen ”virtuoosisuus”(se mitä ihmiset yleensä käsittää sanalla virtuoosisuus-ei se,mistä sanoista tuo sana on johdettu) on aivan liian arvostettua.Eikä se ole pelkästään yleisön syy.Suurin osa emotionaalisesti/henkisesti terveistä ihmisistä huomaa tämän saman asian.Pitäisi kai kuunnella tavallisten ihmisten mielipidettä,kysyä heiltä konsertin jälkeen,liikutuitko?Tarkkailla,kuinka moni niistää ja pyyhkii kyyneliä,mikä ilme ihmisillä on kun he lähtevät konsertista.Minä koen soittamisen palvelemiseksi.Olen huolissani siitä,mitä yleisöni kokee.Haluan että he saavat jotain ravintoa,vahvistuvat,saavat rohkeutta,heidän murheensa/jopa fyysinen kipunsa hellittää,että he saavat todellakin jotain lipunhintansa vastineeksi,kun ovat vaivautuneet tulemaan konserttiini.On kunnioitettava yleisöä yksilöinä,joista jokainen on arvokas.Minulla ainakin on vastuu ja huoli siitä,mitä yleisöni saa.Tätä vastuuta ,jota voisi jopa kutsua lähimmäisenrakkaudeksi,pitäisi olla lisää.Mulle tulee jopa huono omatunto,jos soitan ”virtuoosisia” jaksoja ilman tunnetta tai musiikillista merkitystä tai ilman iloa(vaikka olisin soittanut ne virheettömästi ja nopeusennätyksiä hipoen)-olenhan tarjoillut yleisölleni silloin pelkkää tyhjää kilinää.En myöskään haluaisi ketään pakottaa kuuntelemaan penkissään teoksia,jotka eivät mielestäni ole vakavasti otettavaa musiikkia.Näistä sydämen asioista on vaikea verbaalisesti väitellä-joko sydäntä on tai sitten ei,me olemme erilaisia.
Päivänselvää,että minkä tahansa instrumentin hallinta on elinikäinen projekti,ja että mitään musiikkia ei voi tietenkään soittaa ilman tekniikkaa,ja varsinkin-esim juuri hitaan ja pelkästään kauniin musiikin taiteellisesti onnistunut esitys onkin juuri kaikkein eniten tekniikkaa vaativaa.Uskoisin että lgrohn puhuu siitä,mitkä arvot asetetaan etusijalle,ja että hän on ilmiselvästi pettynyt joihinkin konsertti- ja levynkuuntelukokemuksiinsa.Hänen mielipiteensä on varteenotettava musiikkiyleisön eräs kanta,ja pitäisi saada jokaisen vastuullisen muusikon tarkistamaan,miten on hänen oman esittämisensä laita.Jos yleisöni lähtee konsertista kokien,että ei saanut sydämelleen mitään ravintoa-olen epäonnistunut.Jos taas soittaisin pelkästään kaikinpuolin teknisesti onnistuneesti,mutta en koskettaisi ketään,kokisin huijanneeni yleisöäni.
Plus tämä ,olen myös hirveän kriittinen teknisen onnistumiseni suhteen,mutta se onkin mun oma yksityisasia.Tekniikan eteen on tehtävä jatkuvasti työtä,se on armotonta puurtamista,mutta yleisö ei saa joutua kärsimään siitä,että se huomaa,että teos on vaikea,ja että soittaja on ”joutunut” harjoittelemaan sitä nimenomaista kappaletta 25 vuotta vaikka joka toinen päivä tunnin.Ei,en halua että yleisöni kunnioittaa minua,koska se tajuaa,että olen niin paljon tehnyt työtä.Joku toinen instrumentalisti ehkä osaa arvostaa työn määrää,joka on tarvittu onnistuneeseen esitykseen,mutta yleisön ei tarvitse sitä ajatella.Heille on tarjottava musiikkia ja ravintoa.Heidän ei tarvitse eläytyä siihen raatamiseen,joka konserttia on pakostakin edeltänyt.Heillä on omat työnsä ja raatamisensa,esim tietokoneen äärellä klo 8-16 joka päivä.Nämä puurtavat ihmiset tarvitsevat konsertissa henkistä helpotusta teknistä kylmää suoritusta vaativan työnsä vastapainoksi.

Musiikki ja soittaminen on kutsumus,jota ei voi kukaan tukahduttaa,jos kutsumus on aito.Vastustus,vaikeudet ja arvostamattomuus jalostavat soittajaa ja musiikintekijää,ja kuuluvat asiaan.Jos joku luovuttaa musiikintekemisensä ulkopuolisen vastustuksen vuoksi,kyseessä ei ollutkaan sisäinen kutsumus.
Minusta on hyvä,että juuri murrosiässä nuoret viimeistään lopettavat soiton,jos kerran se ei ole heille syvin elämäntyökutsumus.Muusikoita koulutetaan aivan liikaa,ja kulttuurielämän karmea tilanne johtuu juuri siitä,että musiikkialalle koulutetut ihmiset yrittävät epätoivoisesti löytää työtä alalla,ja päätyvät sitten esim opettajiksi,virkamiehiksi,byrokraateiksi tai vaikkapa kriitikoiksi.Mielestäni alalla ja siihen liittyvissä oheisammateissa on aivan liikaa väkeä,ja tästä ei aiheudu kuin haittaa musiikille.