Amfionisti

Schubert kertoi viittä vaille vainajanakin kuulevansa uusia harmonioita, ja mielenkiintoinen kysymys on, mitä hän silloin kuuli. Pelkkää musiikin materiaa vai ääniksi materialisoituneita henkisiä kokemuksia?
Meillä on melkoinen määrä aistituntemuksia, jotka ovat luultavasti aina olleet ja tulevat vielä kauan olemaan samoja; hajut, kivut, näkyvä maailma, jne. Samoin lienee myös emotionaalisten tuntemusten parissa; ilo – suru, rakkaus – viha, agressio – pyhyys, jne. Näissä kaikissa ajattomissa nyt-todellisuuksissa on läsnä sekä mennyt että tuleva. Mistä silloin on kysymys matkassa A:sta B:hen? Materiaalin työstötapa voi muuttua (siinä mielessä laajentua), joka ei tietenkään välttämättä (kuten ei mikään muutos yleensäkään) ole kehitystä. Tieteelle (ja myös taiteelle) on välttämätöntä etsiä ja lähestyä olennaisinta, jolloin materian parissa matkaaminen, temmeltäminen alkaa menettää merkitystään huomion keskipisteenä. Musiikki (sisäisenä kokemuksena) kehittyy henkisen edistyksen kautta, tuskin materian muuttamisen kautta.
Näin ajatellen emootioiden matkassa on kysymys luovasta suuntautumisesta sisäänpäin, jossa kohtaamme vääjäämättä omien kvaliteettiemme haasteet ja muutokset – kehittymisen tai taantumisen. Uskoisin Pertun yhtyvän ajatukseen, että Beethovenin innoitus ja hänen visionsa tulevasta eivät olleet materian rakenteluun rajoittuvia.