Venetsian biennaalista, uudesta musiikista

Tiistain (28.10.) Hesarissa ilahdutti Hannu-Ilari Lampilan kritiikki Venetsian biennaalista ja erityisesti sen päätöskonsertista. Biennaalin oli kuratoinut italialainen säveltäjä Luca Francesconi (s. 1956), joka on vieraillut Suomessakin Musica Novan säveltäjävieraana (ja jonka sävellyksistä Susanna Mälkin johtama Ensemble Intercontemporain on muuten juuri julkaissut levyn, joka toivottavasti noteerataan edes suomalaispanoksen vuoksi jossain meikäläisessäkin mediassa)

Lampila luonnehti päätöskonserttia mielikuvituksekkaaksi ja jännittäväksi, ja kiitteli siellä vallinnutta ”vahvaa yhteisöllisyyden tunnetta”. Konsertin ohjelma olikin sellainen, että niskakarvat nousevat pystyyn: Arditti-kvartetti soitti Helmut Lachenmannin, Pascal Dusapinin ja Iannis Xenakisin jousikvartettoja, minkä lisäksi omia teoksiaan esittivät Helge Sten (Deathprod), Geir Jenssen (Biosphere), William Basinski, Olivia Block, Robin Rimbaud (Scanner) ja Carsten Nicolai (Alva Noto). Lampila kehuu näitä, kenties HS:n kulttuurisivujen taidemusiikkiosastoa alati ahdistavan tilanpuutteen vuoksi lehdessä nimettömiksi jääneitä ”yhtyeitä” (sic) huipputaitaviksi – ja toteaa: ”tätä pitäisi kuulla Suomessakin”. Niin pitäisi – mutta minkä takia pelkkä ajatuskin tuntuu aivan utopistiselta? Eihän edes noita mainittuja klassisia säveltäjiä ole Suomessa juuri tilaisuuksia kuulla kuin levyiltä.

Kirjoitin tuossa kuukausi takaperin kommenttina säveltäjä Perttu Haapasen blogiin pienen keskustelunavauksen, joka sivusi tätä samaa aihetta. Ei tullut keskustelua, mutta kiinnosti tai ei, Venetsian biennaalin esimerkistä näkyy joka tapauksessa hienosti, miten eri taidemusiikit ja niiden yleisöt voivat kohdata onnistuneesti. Väkinäisten poikkitaideprojektien sijaan voidaan samassa kontekstissa tuoda esille erilaisia, omien alojensa parhaimmistoa edustavia säveltäjiä ja artisteja.

Minkä takia Suomessa, täällä ”nykymusiikin supervallassa”, ei koskaan järjestetä mitään tällaista? Suomen kokoisessa maassa kaikki taidemusiikkitapahtumat kärsivät varmasti yleisömäärien pienuudesta – eikö olisi kaikkien etu, että niiden yleisöt sekoittuisivat entistä enemmän? Eikö Suomeenkin pitäisi yrittää luoda jonkinlainen yhteen hiileen puhaltamisen ilmapiiri – ehkä jokin uudenlainen ”uuden musiikin festivaali”, jonka puitteissa voitaisiin tuoda esille esim. klassisen nykymusiikin, kokeilevamman jazz- ja kansanmusiikin sekä uuden elektronisen musiikin koti- ja ulkomaisia nimiä?