Suu poikki, taide taiteena!

”Se, mikä organisoituna äänenä ei välttämättä tuota suurta elämystä, voi olla voimakas kokemus jossakin toisessa muodossa.”

Kokemuksia voi kukin saada mistä vain, omien emootioidensa johdattamina. Mutta miksi näitä ”voimakkaita kokemuksia toisissa muodoissa” pitäisi kutsua musiikiksi ja esittämistilaisuuksia konserteiksi? Lauri, kummalle kuuluu viestisi: suu poikki? Kriittiselle tarkastelijalle, jolle musiikki on organisoituja äänia samoin kuin taide on värien ja muotojen organisaatiota, kirjallisuus ajatusten ja kirjoitustaidon mielekästä yhteiselämää? Vai sille, joka itse vaatii ympäristöään nimittämään tajunnanvirtaansa, mutumaailmaansa tai pinnallisia vitsejään musiikiksi tai konsertiksi? Jälkimmäinen on todellinen lokeroinnin taikuri..

Cagen kuuluisa taideteos – oksien katkominen – oli tietenkin suurta: se oli urheilua koska lihakset olivat työssä, tiedettä koska keskityttiin energiaa käyttämällä särkemään oksien molekyylirakenne, musiikkia koska kuuluu rasahduksia ja napsahduksia. Ennenkaikkea se oli kuitenkin kokonaisvaltaista crossovertaidetta koska Lihakset Mursivat Äänekkäästi Oksan Muodon.
Lapset katkoilevat lystikseen oksia, nimittelemättä leikkejään hienoilla nimikkeillä. ”Toilailu” alkaa siitä, kun jotkut lapsenmieliset aikuiset keksivät nimittää temppujaan taiteeksi. Heille jos jollekin kuuluisi syytös lokeroinnista, vai mitä, Lauri?

Kohtasinpa kerran katusoittajan, jolla ilmiselvästi oli iloisia lepakoita tapulissa. Hän päästeli ”vanhanaikaisesta” epävireistä viulustaan mitä merkillisimpiä vinkauksia, särähdyksiä ja raavintoja, koputti välillä pohjaa ja kantta sekä sohiloi jousellaan ilmaa samalla kun hoilaili kasvot loistaen jotain tuiki tuntematonta kaksiäänistä laulua. Seurasin esitystä pitkään, ainakin 14:33. Kuulijoita (hymyileviä) riitti, monet antoivat rahaa ja kaikilla oli niin mukavaa. Ajattelemistakin riitti. Kuuluisa Cage oppipoikineen olisi tämän nimettömäksi jääneen, iloisen höyrypään vierellä jäänyt pelkäksi statistiksi.
Mutta hyvä, että sinulle Lauri kelpaa myös ”perinteinen musiikillinen taidekokemus” Matteus-passion muodossa, semminkin kun ”pelissä tulee olemaan myös hillitty ritualistinen näyttämöelementti”:-)

Lgrohn: taas kerran heität ilmaan jotakin asian vierestä, ottamatta osaa keskusteluun. Jääköön kommenttisi silti elämään, sillä se osoittaa, miten lähteiden heikko tuntemus voi johdattaa harhaan: runoilija Ted Berrigan (1934–1983) ei koskaan haastatellut Cagea, ei ilmeisesti edes tavannut häntä. Kyseessä oleva teksti on fiktiivinen ”haastattelu”, mikä käy ilmi muun muassa sen lopusta: ”The above interview is completely a product of its author. John Cage served neither as collaborator nor as interviewee.”

Kun tiedän Laurinkin lukeneen Kendall L. Waltoninsa (so. ”Taiteen kategoriat”), niin ymmärsin tämän lokeroimisajatuksen jotenkin seuraavasti: Mikäli teos tuntuu kertakaikkiaan väärältä ja sopimattomalta, voi olla, että sitä tarkasteleekin lähtökohtaisesti väärässä kategoriassa, väärin kriteerein. Kesäkurpitsa on huono banaani, ja eastvillageläisen happeningin äänenkuljetusrakenne tuskin haastaa hienosyisyydessään jotain Schubertin Winterreisea, kun tarkastelu suoritetaan Schenker-analyysin kautta. Ohitulkintoja toki tapahtuu paremmissakin piireissä, jos esimerkiksi konserttia arvioi urheiluna. Tosin joskus kategorisesti vääräkin tarkastelu voi tietenkin paljastaa valaisevasti jotain ajattelusta tai sen kohteesta, tahallisen tai tahattoman humoristisin sävyin.

Tästä pääsemmekin noihin Cagen ”taikatemppuihin” (das Wort ist nicht von mir) – ja samalla Waltoninkin kategoria-ajattelun, sinänsä esteettisen tarkastelun peruskauran, kritiikkiin: mitä voidaan tehdä, jos uusia kategorioita luodaan teoskohtaisesti (kehäpäätelmiä?), jos teoksia luodaan tarkoituksellisesti härnäämään ja/tai tekemään tietoiseksi kategorista tarkastelua (jälkistrukturalismia?), tai jos teokselle mahdollisia tarkastelun kategorioita on useita? Entä, jos tekeekin koko tästä ongelmakentästä taiteensa lähtökohdan? Eivätkö silloin teokset Lauria lainatakseni ”ilmaise jotakin, jäsennä maailmaa tai jopa onnistu muuttamaan sitä”? Ainakin ne ovat erityisen haavoittuvia ”tämä ei ole musiikkia” -tyyppisille syytöksille.

Itselleni Cage oli yksi tärkeimmistä ahaa-elämyksistä äänien ja mahdollisen musiikin suhteen, vaikka cageläistä sattuma-ajattelua en läheiseksi koekaan, vieläpä ’composer’-sanan etymologiaan erityisen huonosti sopivana. ”Hokkuspokkus”: täten se vastakohtaisuudellaan kuuluukin ”komponoinnin” aihepiiriin! Ajattelua, sano.

Lähtökohtana on mielestäni pidettävä tarkastelijan suopeaa lähestymistä, siitä ei pääse yli eikä ympäri, samoin kuin ei kielenkäytön hallitsemisestakaan kommunikaation lähtökohtana. Ensin pitää (yrittää) ymmärtää, mitä teoksessa/lla on yritetty tehdä, vasta sitten voi sanoa, onko teos onnistunut. Keinovarat pitää hallita, sekä taiteilijan että kriitikon.

Ihmettelen muuten, miksi joku haluaa käyttää niin kökköä sanaa kuin ’poikkitaiteellinen’ (vrt. poikkipuolinen), kun voi sanoa hyvällä, kirkkaalla suomella ’monitaiteellinen’ tai ’monitaiteinen’ (vrt. monikulttuurillinen, monivilja). Koska poikkitaiteellisuus on muodissa? (Ja muoti on seksikästä?)

Hartsin kommentin ensimmäinen kappale kiteyttää aika kauniisti sen mitä yritän blogitekstissäni antaa ohjenuoraksi: minusta tuntuu että porukka tuntuu turhan usein hakevan banaaninmakua kesäkurpistasta (millä nyt tarkoitan lähinnä satunnaisia konsertinjälkeiskeskusteluja tässä mainitsematta jäävien kollegoiden ja ystävien kanssa). Toisaalta tuntuu että monille niistä jotka tuon kesäkurpitsan tunnistavat, sen arvo tulee erityisesti siitä että he tunnistavat sen kesäkurpitsaksi (tästä ongelmasta kärsiville suosittelen lämpimästi shanghailaista keittiötä: mitään raaka-ainetta ei varmasti pysty tunnistamaan makujen huimasta sekamelskasta, joten täytyy vain pyrkiä nauttimaan mauista joita ei osaa nimetä).

Mitä jo useasti mainittuun Cageen tulee, uskon että hän oli kiinalaisen keittiön miehiä. Ei oksien katkomisen idea ollut siinä, että yleisö patistetaan ihailemaan tätä toimintaa Taiteena (tai Musiikkina, tai Happeningina), vaan hyvinkin naturalistisessa tapahtuman ihailun aiheuttamassa kokemuksessa. Jos se maistuu hyvältä, ei minun oikeastaan tarvitse ottaa edes kantaa siihen, onko se banaani vai kesäkurpitsa.

Mitä tulee Autereen esille ottamaan pidän/en pidä -jaotteluun: eihän ei-pitämistä tietenkään voi kieltää! Toki sen perusteella voi nimittää toista huonommaksi ihmiseksi, mutta toivon että sellaiseen suhtaudutaan vain harmittomana snobbailuna. 🙂 Rakas avovaimoni ei voi sietää kesäkurpitsaa, ja hän tunnistaa sen ruuasta kuin ruuasta. Itselläni on sama tilanne tillin kanssa. Jos saa näppylöitä jostakin piirteestä, joka on luonteenomainen juuri useimmille happeningiksi kutsutuille teoksille, niin toki en pakota allergikkoa istumaan niitä seuraamassa. Mutta jos näppylät tulevat teoksen päälle lätkäistystä nimilapusta (”Musiikki”, ”Konsertti”), kehottaisin uudelleenharkintaan. Ihan oman mielenmaiseman avartamiseksi!

Mitä tulee poikkitaiteellisuuteen käsitteenä, se on hieman hullunkurinen, eikä niin hirveän seksikäskään. Sillä ei kuitenkaan ole ”moni”-etuliitteen tuomaa taakkaa joka vaatisi löytämään teoksesta *montaa* erilaista taidemuotoa, siis lokeroimaan teoksen ainesosat ja antamaan niille nimet (kuten moniviljaleivän jokaisella viljalla on oma nimensä). Yhtä kaikki, tämä nyt ei ole varsinainen kynnyskysymys…