RSO:n ”huilukonsertti” Temppeliaukio kirkossa 13.4.

Enpä muista kuulleeni näin vaikuttavaa huilistia kuin Emmanuel Pahud eilisiltana RSO:n konsertin solistina Temppeliaukion kirkossa. Konsertti oli elämys monella tapaa: Nielsenin Pan ja Syrinx (molemmat myös huiluja!) -orkesterifantasia oli riemastuttava tuttavuus ja Pahud tulkitsi Nielsenin huilukonserton paitsi miellyttävästi, taiturillisesti, kuin bel canto, myös vailla noita huilistien perusniljakkuuksia. Lisäksi täpötäysi Temppeliaukion kirkko kuunteli henkeään pidätellen, kuinka Pahud herätteli Bachin soolohuilusonaatilla vanhoja ja jo unohdettuja konserttikäytäntöjä uudelleen henkiin: odottelen vain, milloin kuulemme sävellyskonsertissa säveltäjän improvisoivan omalla soittimellaan teostensa lomassa, kuten silloin joskus oli tapana…

Mutta miksi parvella istuessani korvanjuuressa surrasi Ylen tekniikka hieman korkeaa f:ää? Olisin kuunnellut Bachin a-mollisonaatin mieluusti ilman dominantin yläpuolista (ja ylävireistä) johtosäveltä. Ääni kuului muissa numeroissa jopa orkesterin yli pianissimokohdissa, tauoista puhumattakaan.

Susanna Mälkillä on miellyttävä tapa tehdä johtamiensa teosten muodon hahmottaminen kuulijalle helpoksi, näinpä Nielsenkin tuntui luontevalta ja ymmärrettävältä (eikä kulmikkaalta ja kummalliselta, kuten joskus). Tempot olivat luontevia, yksityiskohdat pääosin hioutuneita. Pahud ja orkesterikin olivat pääosin hyvin synkassa ja Nielsen jopa svengasi. Sama pätee konsertin päättäneeseen Stravinskin Divertimentoon orkesterille baletista Haltiattaren suudelma – kenellekään jäi tuskin epäselväksi, missä mentiin, toki kirpein Stravinskimaisin yllätyksin.

Miksi minusta kuitenkin taas tuntui, kuten on tuntunut ennenkin, että Mälkki jotenkin kaihtaa riskejä? Olisin sittenkin kaivannut enemmän hetkiä, enemmän aikaa, enemmän heittäytymistä. Ja vähemmän neljän kaavaa (Stravinskin heittäytyessä rytmisesti nokkelaksi kaavasta on toki hyötyä).

Vika saattaa tietysti olla vastaanottajassakin, mutta en tuntenut mysteeriä, vain iloa hyvästä musisoinnista ja Temppeliaukion kirkon suomalaisittain lämpimästä soinnista. Poikkeuksena se pahuksen Bach!