Perahia RSO:n solistina

RSO:n perjantai-illan konsertin ohjelma oli varsin hauskasti laadittu, kun ensimmäisellä puoliskolla esittäytyivät orkesteri ja kapellimestari Haydnia ja Mozartia sisältäneellä ohjelmallaan, ja toinen oli jätetty Beethovenin konsertolle sekä Murray Perahialle.

Täysi Finlandiatalollinen sai kuulla varsin kaksijakoisen konsertin: Ensimmäinen puolisko edusti erityisen tylsää Mozart/Haydn-soitantaa; kiitos kapellimestarin, joka ei antanut musiikille tilaa hengittää eikä puhua. Toisella puoliskolla astui lavalle Perahia, joka (kapellimestarista huolimatta) sytytti soitollaan RSO:nkin aivan uuteen elämään.

Bruno Weil osoittautui melkoiseksi kapellipuoskariksi, jota ei todellakaan toivo uudestaan Helsinkiin. Kokemus vielä korostui, kun alla oli torstai-iltainen Malcolm Bilsonin luento Sibelius-Akatemialla klassisromanttisen musiikin karakterisoinnista ja ”puhuvasta musiikista”. Bilson korosti luennossaan, että musisoinnin pitäisi olla joustavaa ja eleille täytyy antaa tilaa, kuten sanoillekin asiansa mukaisia painoja puheilmaisussa.

Weil oli kylläkin tuonut RSO:n jousistoon autenttiselta haiskahtavaa jousittelua, ja muutamassa kohdin oli aistittavissa jopa jonkinlaista karakterisointia (varsinkin menueteissa, yllätys yllätys). Mutta musiikki ei saanut kapellimestarin metronomisessa käsienpyörittelyssä elää, eikä se (niin muodoin) myöskään puhunut, saatikka puhutellut. Oltiin yleisölämpiössä väliajalla mitä mieltä hyvänsä esityiskäytännöistä, vallitsi herra Weilin orkesteritaiteesta yhteisymmärrys: tylsää oli.

Virkistävän poikkeuksen muodosti RSO:n soolokvartetti (kontrabassolla) konserttimestari Petri Aarnio primaksenaan Mozartin Serenata notturnassa. Kvartetin soittaessa omia osuuksiaan Weil laski kätensä ja vot! Musiikki eli ja kukoisti — mainittakoon myös Ralf Kircherin oiva patarumputyöskentely.

Epäonnistui Weil paikoin toisellakin puoliskolla, mutta se jäi onneksi Perahian musiikillisen voimannäytön varjoon. Pakko silti ihmetellä, miten lyöntiteknisesti näin taitamaton kapellimestari pyydetään tässä kapellimestarikoulutuksen mallimaassa johtamaan valtakunnan kärkiorkesteria. Jos Weililla olisi ollut taiteen kannalta jotain annettavaa, olisi teknisen vaatimattomuuden voinut antaa anteeksi, mutta kun ei ollut.

Olihan se nyt naurettavaa, kun kapellimestari solistin soittaessa yksin pyörittää käsiään kuin Don Quijote konsanaan, pää partituurin syövereissä; arka vilkaisu ylöspäin merkiksi orkesterille; nyt voisitte lähteä. Vastaavasti ne muutamat hetket, kun kapellimestari näytti pyrkivän fraasia kuljettamaan, jäivät tämän yleisvispauksen lomassa orkesterilta toteuttamatta.

Onneksi siis Perahia huolehti sitäkin voimallisemmin musiikin sytyttämisestä, nostamisesta irti nuottikuvastaan. Finlandia-talolla taisi tosin olla sähköakustiikka taas päällä, mutta silti tuntui ihmeelliseltä, miten hyvin flyygeli Perahian käsissä soi ja kuului, piano e forte. Kapellimestarin arastelusta huolimatta solisti ja orkesteri saivat aikaan oivallisen konsertoivan draaman, kuohuineen ja suvantoineen. Perahian käsiongelmista ei ollut jälkeäkään kuultavissa.

Ylimääräisenä kuultiin Perahian vakio-encore: Schubertin Es-duuri-impromptu, tällä kertaa varsin tasapainoisena esityksenä (loppurytinä tuntui tosin melkein lähtevän pianistin otteesta, kaipa kuitenkin kappaleen luonteelle sopivasti).

Kaiken kaikkiaan siis voittoisa konsertti. Mutta vielä parempi se olisi ollut ilman kapellimestaria!