Musiikkiavaruus ja aika

Muutama kommentti mielenkiintoisesta ja sisäisiä värähtelyjä sympateeraavasta esseestä:

| ”Pianistin on muututtava itse Beethooveniksi, jos hän aikoo tulkita kuulijoille,
| mitä säveltäjä halusi teokseltaan. Valitettavasti vain ani harva
| maailmankuuluisistakaan taiteilijoista tajuaa, että sävellys, jota he soittavat,
| ei ole heidän omansa. Jos taiteilija ei halua tai pysty metamorfoosiin eli
| tyhjentämään itsensä ja samaistumaan säveltäjäksi itsekseen, hänen olisi
| parasta esittää vain omia sävellyksiään, kuin raiskata toisen musiikkia omaa
| erinomaista egoa esiinnostavalla tulkinnallaan.”

Tämä ajatus on klassikko ja hyvin paljon käytetty. Onneksemme esimerkiksi Beethoven onnistui ilmaisemaan itseään 5-viivaisella paperilla siinä määrin voimakkaasti, että mukaan mahtuu kohtuullinen määrä soittajankin egoa Beethovenin tulematta raiskatuksi. Musiikissahan tunnetaan, kuten säveltäjä Hämeenniemi minulle taannoin huomautti, kolme luomistapahtumaa, esittävän taiteilijan ollessa se keskimmäinen luoja (G-ajassa tarkasteltuna).

| ”Länsimaisessa musiikkimaailmassa vain ani harvat taiteilijat ovat ammentaneet
| itämaisesta viisaudesta. Menuhin oli yksi heistä, suomalaisita muusikoista
| ainoastaan Ralf Gothóni. Jos konserteissa kuultava musiikki olisi aidosti ajan
| kahden variaabelin harmoniaa, eikä vain musiikin ajallisesti yksiulotteista
| virtuoosista tulkintaa, se antaisi kuulijoille elämää rikastuttavia, unohtumattomia
| kokemuksia.”

Itämaisesta viisaudesta ammentavia on tässäkin maassa niin monta, että heistä varmasti moni muukin kuin Gothóni sattuvat muusikkojen ammattikuntaan. Mitä tulee nyt-hetken ikuistumiseen: sen ovat kokeneet monet muusikot ja kuuntelijat, tunne on yleisesti tunnettu. Ei pidä varata muilta olevilta oikeutta omaan olemisen ja kokemisen elämyksiin.

| ”Merkillistä kyllä, että musiikkiavaruudessa on juuri 11 fysikaalista ulottuvuutta.
| Ääni kuuluu aina jostakin (3 ulottuvuutta), ajallisesti jonkin pituisena, jonkin
| vahvuisena, soinnin väriltään ominaisena, jonkin korkuisena heleydeltään ja
| sävelyydeltään, soinniltaan tietyn sävyisenä, tietyllä täyteläisyydellä ja tietyllä
| tiiveydellä. Voisi siis ajatella, että silmille näkymättömät ulottuvuudet ovat
| korville kuultavia.”

Mainitut tekijät tunnetaan pikemminkin parametreinä kuin ulottuvuuksina; teknisinä välineinä tietyn soivan lopputuloksen saavuttamisessa ja toisaalta musiikkianalyysissa. Sanoisin, että on rasismia muita aisteja kohtaan kohottaa soivan kokemuksen erotteluun harjaantunut korvamme yli muiden. Osaamme erotella hyvinkin hienovaraisia eroja sinänsä varsin samankaltaisessa äänimaailmassa, ja koulutettu korva pystyy tarkastelemaan erillään esimerkiksi eri soittimien erilaisia äänenvärejä, voimakkuuksia ja yhteensoimista niin saman soitinryhmän sisällä kuin niiden välillä. Mutta eikö samalla tavalla vaikkapa teatteritaiteeseen perehtynyt (ja rajatummin maallikkokin) pysty erottelemaan ja yksittäisinä tekijöinä analysoimaan erilaisia tekijöitä, jotka yhdessä muodostavat draaman tai sen tunnetilan, joka tietystä, tietyllä tavalla ilmaistusta syntyy? Eikö siis vaikkapa puheen nopeuden ja sanapainojen määräämä tietyn äänteen pituus näyttämöllä ole samalla tavalla oma ulottuvuutensa kuin on vaikkapa tietyn nuotin pituus musiikissa? Vai sekoitanko musiikillista puhetaiteeseen?