Musiikin teoria – vanhentunuttako?

Musiikin teoriaa pidetään tärkeänä oppiaineena valtion verovaroin tukemissa musiikkioppilaitoksissa. Sikäli kuin opetus käsittää nuottien lukemisen taidon, siinä ei sinänsä mitään vikaa olekaan. Tämäkin taito silti karttuu olennaisesti yksityisessä soitonopetuksessa. Esim. melodiadiktaatit teoriantunneilla saattavat vaikuttaa turmiollisesti lahjakkaankin oppilaan itsetuntoon, sillä tilanteessa monet luokassa hyräilevät epävireisesti annettua melodiaa, ja estävät näin herkempien oppilaiden keskittymistä, vaikkei musikaalisuudessa ja muistissa olisi mitään vikaa.

Konservatorioiden ”musiikin teoria”, jossa analysoidaan nuotteja, ei ole millään mittareilla tarkasteltuna yleispätevä, vaan kattaa karkeasti ottaen vain 1600-1800-luvun euroopassa sävellettyn ns. ”taidemusiikin”, kanonisoitujen ”mestarien”, kuten Bachin, Beethovenin, Mozartin ja Brahmsin kirjalliseen nuottiasuun saattamaa säveltuotantoa.

Tälle musiikkioppilaitoksen ”musiikin teorialle” olisi keksittävä kokonaan toinen termi, sillä tämä hyvin spesifi ja tiettyyn aikakauteen sidonnainen ”teoria” jättää suurimman osan ihmiskunnan tuottamasta musiikista sen ulkopuolelle, aivan kuin sitä ei olisi olemassakaan.

Sitaatti lukion musiikin oppikirjasta, ”Musica IV”:stä, vuodelta 1973:
”…samalla kun ympärillämme soiva musiikki muuttuu, muuttuu myös käsityksemme musiikista. Musiikin teoria joudutaan kirjoittamaan uudestaan – kuten nuottikirjoitus on jo jouduttu uudistamaan pelkästään länsimaisen modernin musiikin piirissä. Aikaisemmin sanaa ’musiikki’ on käytetty aivan liian varomattomasti. Kun tänään esitämme jonkin teoreettisen väitteen musiikin luonteesta, joudumme heti täsmentämään, tarkoitammeko todella kaikkea olemassa olevaa musiikkia vai pelkästään länsimaista musiikkia tai ehkä vain länsimaista konserttimusiikkia”

Näin siis vuonna 1973. Vuonna 2010 tunnutaan yhä uiskentelevan samassa liemessä.

Musiikinopiskelijat käyttävät suuret määrät aikaa ja energiaa (ja verorahoja) tämän ”teorian” opiskeluun, havaitakseen jossakin vaiheessa, vaikkapa lähi-idän taidemusiikkia kuunneltuaan ettei teoreettisella ajattelulla ole mitään pohjaa. (Sikäli, mikäli musiikin kuuntelulle, eritoten muun kuin länsimaisen ”taidemusiikin”, teorian opiskelulta aikaa jää. Eräänkin kerran kuulin musiikin historian kurssilla opiskelutoverin tokaisevan että ”en kuuntele musiikkia”).

Uskon tällaisen ”teoreettisen” ajattelun muodostavan eräänlaisen musiikillisen ”kielimuurin”: musiikinopiskelijat saattavat alkaa ajatella, että koska muissa musiikkikulttureissa meidän ”taide”musiikkimme säännöt eivät päde, meidän on näin ollen mahdotonta ymmärtää muiden kulttuurien musiikkia ja keskityttävä vain tuttuun ja turvalliseen vanhaan länsimaiseen sävelkieleen. Toisin sanoen: musiikinopiskelijan, ellei hän ole todella lahjakas ja ajatteleva, ”korvat sulkeutuvat” kaikelta länsimaisen ”taidemusiikin” ulkopuolelle jäävältä musiikilta.

Tästä huolimatta euroopan ulkopuoliset musiikkikulttuurit, joista ei musiikkioppilaitoksissamme yleensä puhuta mitään, ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet moneen tunnettuun ja arvostettuun nykysäveltäjäjään. Esimerkiksi suurta mainetta elokuvasäveltäjänä niittänyt Philip Glass sävelsi intialaisen Ravi Shankarin kanssa musiikkia elokuvaan Chappaqua (1966). Yhteistyöllä oli merkittävä vaikutus Glassin musiikilliseen ajatteluun, ja alkoi säveltää tyylillä, jossa toistolla on merkittävä rooli ja joka pohjautuu intialaisen musiikin rakenteisiin. Ihmeellisistä hypnoottisista rytmeistään maailmalla tunnettu Steve Reich puolestaan on ammentanut vaikutteita afrikkalaisesta musiikista ja sen rytmiikasta. Rockmuusikot ovat jo myös pitkään ammentaneet ”etnosta” vaikutteita, kuten Led Zeppelin ja Beatles – joita omasta mielestäni voitaisiin hyvinkin alkaa nykyaikana pitää ”klassisena” (taide)musiikkina.

Mauno Konkka